Kun puhuin äitille jouluvalmisteluista, hän hieroi ohimoitaan ja sanoi, että väsyttää, ei hänen vanhan ihmisen tarvitse mitään joulua laittaa, kun asuu yksin. Sanoin, ettei ole pakko, mutta jos vaikka leipoisi vähän, voisi piristyä, ei kai hän mitään vanhan ajan leivontapäivää jaksa pitää, mutta vois leipoa kakun tai pipareita, piparitaikina säilyy jääkaapissa, voisi leipoa vaikka kahtena päivänä peräkkäin. Ei tässä jutussa mitään kummaa näytä olevan, mutta siinä on se kummaa, kun äiti ei sano, että hän ei halua juhlia joulua, sanoisi suoraan, vaan valittaa väsymystä ja päänsärkyä ja vetää niin surkean ilmeen kasvoilleen. Miksi vanhassa ihmisessä ei ole selkärankaa sanoa mitä ajattelee, mitä siinä filmaa ja vikisee, että ei ole voitakaan, lupasin viedä voita ja kaupasta kakkua. Voi että kaipaan suoruutta, tuon kieroilun sijaan. Minähän en tiedä mikä kaiken alkusyy tai perusta on, siinä juuri on syy miksi tarkkailen sukuani. Jotakin on piilossa, mutta mitä. Kirjaan jopa ilmeetkin muistiin, jotta saisin palapelin kasattua, en ole asiasta enää ressaantunut, vain hilpeä mielenkiinto pyörii aivoissani. Voi olla, että pystyn ratkaisemaan arvoituksen joskus tai sitten joudun tyytymään tarinoihin, joiden todenperäisyyttä ei tiedä kukaan, en edes minä itse. Mutta pelkään, että minun sukupolveni serkussarja ei kestä elämää. Pelkään että joku meistä tekee jotakin hirveää tai joutuu hoitoon ja juuri joulu on yksi suuri riskitekijä vuoden varrella.