En ole halunnut kokea mielihyvää, koska se on tavallaan tuhmaa, syntistä, ei ilonpito sovi kunnon ihmisille. Kuuluu olla vakavalla naamalla kikattamatta, nauramatta, iloitsematta. Elämän vakavat asiat on vakavia ja ne pitää pitää vakavina; itku pitkästä ilosta, jos on hauskaa, pitää muistaa, että ilo loppuu, ja ilonpidon seuraukset pitää kohdata sitten todellisuudessa.

Vai onko iloitsemattomuuden perimmäinen syy muualla? Enkö voi olla iloinen siksi, että olen alkujaan vääränlainen, tyttö, tai koko ikäni ollut saavutuksiini pettynyt, nähnyt kehumisetkin vain tyhjänpäiväisenä höpötyksenä, mitä hyötyä siitä oli että piirustuksia kehutiin, kun englannin kokeista tuli koko ajan ala-arvoisia.

Tulevaisuuteen luotin, vaikka ei ollut mitään käsitystä mitä teen isona. Silti en pelännyt tulevaisuutta, toivoin vain koulun loppuvan ja uskoin sitten tulevan jotakin parempaa. Ei ollut mitään ideaa ammatista, mutta luotin, että suostumalla tekemään mitä tahansa, saan töitä. Toisaalta minulla oli sellainen näkemys tulevaisuudesta, että työ on työ, ja harrastukset on harrastuksia, niitä ei elämässä sekoitetta mitenkään toisiinsa ja voi harrastaa mitä tahansa ammatista riippumatta. Kun nyt näkee, että todellisuus on aivan muuta, ensinnäkin meidänkin sukupolvi on vaihtanut ammattia elämänsä aikana, eikä kaikki tee sellaista työtä mihin on koulutus, ja toisaalta koulutus määrää aika pitkälle kiinnostuksen kohteet harrastuksiin ja palkan määrä ja ihmisen asema yhteiskunnassa määrää harrastuksen. Eivät siistijät pelaa golfia tai tennistä, ja sillai.

Koska pidin itseäni epäsosiaalisena, rumana ja lihavana, en haaveillut miehestä tai perheestä. Kuljin kyllä siskon ja hänen ystävänsä kanssa joukon jatkona ja sain seuraa seurakuntanuorista ja tekemistä viikonloppuihin. Toisaalta kun olin erilainen, esim. lukihäiriöinen, sopi kuvioon olla aina vaan erilaisempi, olla uskovainen ja kulkea huonoissa vaatteissa, huono mikä huono, kaikki huonoa, ei kukkaan minusta pidä. En uskaltanut ihastua, nyt kun muistelen tulee mieleen vain yksi ihastus ja sekin jo aikuisuuden puolelta, mutta en onnistunut saamaan hänen huomiotaan, joten ei siitä mitään tullut. Niin, no sitten ilmestyi yks tuntematon tyyppi mun elämääni vuonna 1979, ja tuossa hän on edelleen, ehkä nyt jo vähän tutumpi.

Hyvinvointini ja terveyteni kannalta ei ainoa asia ole se paljonko painan. Kun sieluni ei salli minun pitää koskaan hauskaa tai iloita asioista joista ihmisen kuuluu iloita, niin koko elämästä on tullut sellainen sit-ku oravanpyörä, joka lupaa jotakin kivaa vasta sitten kun olen laihtunut 10 kg tai olen normaalipainoinen, ja se pyörä pitää tavoitteen niin kaukana, etten tavoita sitä koskaan, se antaa vain muka lisää motivaatiota laihduttaa, kun palkinto odottaa, palkinto jota lopulta en koskaan anna itselleni.

Toistan samaa petoksen kaavaa vuodesta toiseen, uudenvuodenlupauksena laihdutuspäätös ja lista palkinnoista, jotka saan sit-ku olen saavuttanut tavoittamattoman päämäärän. Joo, apuun välitavoitteet, sitäkin olen kokeillut, mutta kun ne on niin pieniä ja niitä tulee niin usein. Ihan turha lähteä kiertämään kauppoja siitä ilosta, että on laihtunut 2 kg, sehän on pelkkää vettä ja mitä minä uusia vaatteita ostamaan, kun kohta laidun lisää ja niistä tulee liian isoja. Tällaista itsepetosta on sit-ku- elämä. Miksi petän itseäni? Miksi kiusaan itseäni? Minä ei ole mikään kiva tyyppi! Miten joku muu voi luottaa minuun, kun en itsekään luota? Voivat luottaa, sillä heitä en petä, sillä he ovat paljon parempia tyyppejä kuin minä.

 

Tämän pätkän luonnoksen olen kirjoittanut 29.12.2012, mutta mikään ei ole muuttunut, joten tällä sopii aloittaa muisteleminen.

 

SE