Miten kapea-alainen äiti onkaan hengeltään, täysin vailla omaa tahtoa, sellainen hän on aina ollut, joka seinävaatteen kuvion ja maton raidat ja värit on kysynyt muilta tai tehnyt suoraan mallista, mallikin pitänyt valita muiden. Miten helppoa onkaan sellaisen ihmisen elämä, kun ei tarvitse mistään päättää, syö mitä vien, lukee mitä vien, kuuntelee mitä puhutaan, ei halua mitään tiettyä ruokaa, lukee samoja kirjoja seitsemänteen kertaan jos muuta ei ole, ei sano omaa mielipidettään, tuskin sitä onkaan. Sisko sanoi, että isä määräsi meillä ennen, ei se mitään määrännyt, hyvä, että toisella oli joku mielipide arjen asioista, jotta elämä yleensä onnistui. Olis mielenkiintoista tietää mitä äitin päässä nyt liikkuu meidän muutosta, varmaan muistaa miten asiat silloin järjestettiin, kun me muutimme tänne vuonna 1985, kyllä äiti muistaa, ja omasta mielestään muistaa liikaa, hän haluaisi, että aika olisi armahtanut häntä ja pyyhinyt jotakin pois muistista, monet hänen ikäisensä ovat muistisairaita, mutta äiti muistaa, tosin hän voi valehdella muille, ettei muista, mutta itselleen hän ei voi valehdella. Miksi hän saarnasi rehellisyyden tärkeyttä meille tyttärilleen kun oltiin lapsia, siksikö, että halusi meistä erilaisia kuin itse on, silloin luulin, että äiti on täydellisen rehellinen, luulin myös koko hänen sukunsa olevan hyviä rehellisiä ihmisiä, mutta minua on petetty, minä olen valmis puhumaan elämäni matkan asiat halki sekä äitin kanssa että siskon kanssa, mutta eivät he halua puhua mitään todellista asiaa vaan pelkästään höpöhöpöä merkityksetöntä, minä en taas välitä siitä, olen mieluummin vaikka hiljaa. Menkööt äiti pelokkaana kusi sukassa hautaan, ja puhukoot sisko kalkkunan koivista ja pionin juurakoista, aivan sama, jos eivät kerro mulle oikeista asioista, niin minä muodostan oman mielipiteeni sen puutteellisen tiedon varaan mikä mulla on, silloin mulla ei ole kovin kunniallinen käsitys heistä, tiedän että se mitä heillä on kauniiden kiillotettujen naamioiden takana ei ole hyvää ja kaunista, sen tarkasta laatusta vaan en tiedä.

 

Siksikö äitillä ei ole mitään mielenkiintoista elämässään, kun hänellä ei ole omaa mielipidettä, eikä tippaakaan oma-aloitteisuutta. Hän ei soita kenellekään, vaan odottaa, että joku soittaisi hänelle. Hän ei mene käymään missään eikä kenelläkään, vaan istuu yksin asunnossaan, vaikka hyvin jaksaisi kulkea ja saisi autokyytiä, jos haluaisi. Minä en jaksa väkisin raahata häntä mihinkään, sisko pyysi tässä keväällä käymään heillä, mutta äiti tekeytyi yht’äkkiä väsyneeksi ja päätäkin alkoi särkeä, hän ei halua mennä siskolle kylään, eikä ainakaan siskon tytöille, ne on ihan piloja, toinen on eronnut aviomiehestään ja toisella on avoliitossa lapsi, mieskin ihan kamala, työnään soittaa bilebändissä, onhan siinä vauva paljon äitinsä vastuulla. Jos sisko vielä kutsuu äitin vierailulle, saavat itse kuskata, heillä on kaikilla auto ja kortti, minun vaan pitäisi mennä sinne tilanteen tasapainottajaksi, vaikka en yhtään tiedä mikä heidän väleissään mättää, luulen, että sen hässäkän juuret on 1980-luvun alussa. Antavat mun mielikuvitukselle tilaa, mikäs siinä, käytän tilaisuutta hyväkseni, ja niin minusta kehittyy entistä isompi takapiru ja heidän stooristaan ihan mätä.

 

Miksi äiti on niin arka ilmaisemaan mielipidettään ja haluamaan mitään, kuka hänet musersi, se ei ole isäni tekosia, vaan äitin lapsuudenperheen juttuja. Äitillä ei ole yhtään ystävää tai kaveria, eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan, tietysti hänen työiässään vilkkaassa kylässä tapasi ihmisiä jo työnkin merkeissä, nyt hänellä on jäljellä kaksi tytärtä sisko ja veli. Veljen kanssa hän ei keskustele käytännössä ollenkaan, sisko soittaa suunnilleen kerran viikossa, mutta ne puhelut saavat äitin huonolle tuulelle, hän sanoo että kestää kyllä siskon puhelut, mutta siis ei juuri niistä nauti, siitä suunnasta hän saa ne tärkeät juorut joita hän janoaa, ovat vaan tätini tietolähteet käyneet niukoiksi ja laimeiksi, kuka kävi jalkahoidossa, kuka kävi lääkärissä, niissä sitten on ihmisen henkinen elämä. Molempiin tyttäriinsä äitin välit on omituiset, minä käyn joka päivä istumassa hetken ja kuuntelen sitä samaa pelokasta valittamista, enää ei ole kunnon vanhainkotia, mihin hän mahtaa joutua, missä on terveydenhoitajan vastaanotto kesällä loma-aikaan. Mun sisko taas kommunikoi aivan toisella tavalla äitin kanssa, hän käy harvoin ja epäsäännöllisesti joskus voi olla kuukausienkin tauko, sitten kun hän tulee on mukana autollinen ruokaa, kukkia ja kaikenlaista tavaraa. Ja äiti päivittelee ettei olisi tarvinnut, kuin sää näin paljon toit, sitten äiti jakaa siitä mulle ja soittaa tätini hakemaan kun on niin iso pakkaus italiasalaattia, miksei hän joi huolia kaikkia saamaansa tavaraa ja olla tyytyväinen, miksi niitä kalkkunankoipia pitää siirtää perheestä toiseen suvussa, istus perseeleen ja söis, eikä päivittelisi käsiä hartaasti taputellen. Sitten sisko taas menee, eikä hänestä kuulu viikoihin mitään, ei vastaa puhelimeen, ei kirjoita naamakirjaan, tekstariin voi vastata. Mutten mää jaksa siihenkään yrittää olla yhteydessä silloin kun se on kovin vaikeeta.

 

Että silleen! Se on elämää äitin ja siskon kanssa, mutta toivon, että elämä mieheni ja omien lasteni kanssa olisi erilaista jatkossakin. Tiedän, että aikuiset lapseni eivät kaikkia asioitaa minulle kerro, ja hyvä niin, mutta jospa meillä olisi vähän avoimemmat välit. Kuopuksen kanssa on ollut viime vuosina vaikeuksia, mutta jospa hän nyt pääsisi kouluun ja tilanne paranisi, toisaalta mun pitää luottaa häneen sitten, kun hän kolmannen kerran muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Kolmas kerta toden sanoo! Toivottavasti onnistuu!