Äiti sanoi, että mulle tulee suuri muutos, ymmärsin, että hän tarkoitti minua ja meidän muuttoa, vaikuttaa tää muutto häneenkin, kun minä hoidan aika paljon hänen asioitaan ja pidän hänestä huolta samassa pihassa kun asutaan. Hänen ilmeensä oli huolestunut, ja siitäkin luulen, että hän luulee, että minulle on vaikeaa vaihtaa asuinpaikkaa, kun olen niin pitkää tässä asustanut. En voinut sanoa totuutta, että luulen, että helpottaa paljon, kun vihdoin pääsen hänestä eroon.

Hänelle on turhaa ja sopimatonta selittää, että koen muuton suureksi vapautukseksi ja olen kokenut nämä 29 vuotta hänen kanssaan samassa pihassa ahdistaviksi, mutta kilttinä tyttönä en sano sitä, sillä sen vankilan on minulle rakentanut juuri hän, oma äitini, ehkä isä-vainaa avusti, mutta äiti on päätekijä ja on sitä edelleen, vaikka olen vähän vapautunut parina viime vuonna, oikeastaan sen jälkeen kun kevättalvella 2012 toivuin aivokasvainleikkauksesta. Siitäkin vaivasta tiedottaminen äitille meni täysin pieleen, mulla oli hyvä suunnitelma ladittuna, niin että äiti pääsisi mahdollisimman vähällä huolestumisella. Kun jo keväällä tajusin, että jotakin on pielessä, ongelmalle oli vaihtoehtoja vaivan nimen suhteen, en puhunut äitille mitään, lokakuussa varmistui, että kyseessä on aivokasvain ja marraskuussa tiesin jo leikkauspäivän, kun aloin selittämään äitille, että mulla on vasemmassa silmässä jotain vikaa. Tuskin sain lausettani loppuun, kun äiti alkoi puhua päälle iloisella äänellä, että ei se mitään vaarallista ole, se on samanlaista kuin hänellä, verkkokalvo on vähän rypyssä ja se vika likkuu silmässä, se menee ajanoloon sivuun ja lakkaa häiritsemästä. Äiti tiesi, mitä vaivaa oli ollut itsellään, mutta ei kai se minulle siitä varmuudella periydy. Koska hän tiesi asiani niin hyvin, en sanonut mitään. Luokkasin mieleni, olisin tarvinnut tukea, enkä tuollaista kaikkitietävää tyrmäystä. Esikoinen varmaankin kertoi hänelle totuuden ennen kuin lähdin joulukuun alussa leikkaukseen, mutta minulle äiti ei asiasta puhunut, ennen kuin jouluaatonaattona jaksoin kävellä pihan yli hänelle kylään, enkä silloinkaan muuta sanonut, kuin että hyvin meni, haluatko joulukuusen, ei halunnut.

Äiti sanoi, että on iso työ tehdä muutto. Sanoin siihe vain, että sittenpä tulee romut setvittyä. En tiedä mitä hän ajatteli? Ehkä hänen vintillään roikkuvia paperisia pukupusseja, joissa on hänen anoppinsa ja appiukkonsa vaatteita, missä kunnossa sitten lieneekään. Onko muutos aina pahasta? Mitä jos mikään ei muuttuisi? Muuttumattomuus ja riskittömyys on kyllä äitin suvun tavoite, kun ei tehdä mitää ei tehdä virheitäkään, kun ei tutustu toiseen ihmiseen parisuhde mielessä, ei voi tulla rassaavaa eroa, kun ei tee lapsia, ei tule huonoja lapsia, ja silleen, ollaan vaan hiljaa kotona ja katsotaan teeveetä, niin ei tule onnettomuuksia tai vahinkoja, jee, kivaa.

Luulen, että äitiä harmittaa se, että hän muistaa hyvin 1980-luvun juttunsa, niistä ei puhuta, mutta hänen ilmeensä kertoo, että muisti toimii. Ihan hassua, mutta minusta tuntuu, että häntä harmittaa hyvä muistinsa ja tavallaan toivoo dementiaa, mutta muistamattomuus ei suo hänelle armoa, vaan aina vaan muisti pelaa ja menneet selvittämättömät asiat kulkee mukana, siellä hän istuu yksin asunnossaan ja miettii mitä miettii, hauskaa hänellä ei ole, mutta karmea totuus on, että itsepä on soppansa keittänyt. Mitä tästä opin? Yritän elää niin, että välit säilyy kaikkiin lapsiini, äitillä on vain kaksi lasta ja välit molempiin on tällaiset: hyvää-päivää-kirvesvartta, siis jutellaan, mutta ei mitää todellista asiaa. Ja kumpaankin vävyyn hänellä on täysin olemattomat välit, siis ollaan kuin toista ei olisikaan, ei tapella kun ei tavatakaan. Niin minulla siis on enemmän urakkaa, kuin äitillä, lapsia on neljä. Ja siihen pyrin, että lapsillani olisi keskenäänkin jotakin asiaa toisilleen, tietysti tapaamisiin aikaa on rajallisesti, pidän vähän muistissani tallessa tiedot siitä miten lapseni ovat soitelleet toisilleen, en tietenkään kaikista viesteitä tule tietämään mitään.

Tyttö ja Kuopus ovat nyt kavereittensa kanssa menossa sinne Saksan-reissuunsa kulkuneuvona meen kohta täysi-ikäiseksi tuleva Nissani. Kun tilasin niille mukaan vihreän kortin, sanoin, että vakuutusyhtiön tietojärjestelmä varmaan nauraa: kuka hullu noin vanhalla autolla lähtee maailmalle. Niillä oli tarkoitus ajaa tänään Tukholmasta Kööpenhaminaan. Tyttö sanoi eilen, että vähän jännittää onko kaikki liput varattu oikealle päivälle, sanoin ihmetellen, että ei sua sitten vuosi sitten jännittänyt kun lensit jonkun ranskalaismiehen kanssa Moskovasta Vladivostokiin ja mukana oli junalippu takaisin. Siihen Tyttö sanoi, että ei se jännittänyt, kun oli jo valmiiksi Moskovassa. Nyt sitten me opetellaan taas vaihteeksi asumaan kahdestaan, Kuopus lähtee sitten, kun tulevat reissusta, parin viikon päästä Turkuun, asuu siellä sitten missä asuu, mutta koulu alkaa kuukauden kuluttua.