On tylsää, kun kirjoittajat kirjoittavat kirjoittamisesta, kirjoittaisivat muitakin kiinnostavista asioista, mutta en muista varmaksi olenko johonkin vuodatukseeni kirjoittanut Jatkokertomuksesta, jota julkaisen osoitteessa http://blogit.maaseuduntulevaisuus.fi/jatkokertomus/ Sain nyt taas vaihteeksi siellä vaihteen päälle ja uutta tekstiä ruutuun, oli vähän vaikeaa edetä tästä, sillä siellä asiat eivät ole mukavia, mutta minun oli ne vaan kirjoitettava, joskus on pakko. Tuo jatkokertomuksen teksti oli mulle aikanaan suurta terapiaa, kirjoittaminen vaan helpottaa, se ei suinkaan ole ikävien asioiden muistiin kirjaamista, vaan ne on pois muistista, kun ne on siirretty tekstiin, niin on helpompi päästä surusta, kiukusta ja luopumiseta ylitse ja eteenpäin. Olen kirjoittanut nyt julkisuuteen tulevat jatkokertomuksen jaksot todellisessa tilanteessa ja silloin sain kirjoittamisesta apua. Samaa on kokenut juuri nyt sairautensa kanssa kamppaileva blogisti http://blogit.iltasanomat.fi/ilmari/ hän syöttää huolensa paperilapuilla huolisyöpölle. Luulen, että varsin moni blogi on itsessään huolisyöppö, ehkä some kokonaisuudessaan, ja siksi satuu niin paljon ylilyöntejä, kun kirjoitetaan suuret tunteet tekstiin, siis varsinkin negatiiviset tunteet: viha, pettymys ja kiukku.

Kaikki blogit ja koko some ei tietenkään ole huolien kaatopaikkoja, kaikkea löytyy ja paljon kiinnostavaa. On myös kiiltokuva-blogeja ja ruusuisia keskusteluja, joissa kaikki on kaunista ja ihanaa, vaikeatkin asiat onnistuu helposti. Sellaista elämä on.

Mitä tulee kuviin? Niin odotan nyt hetken rauhaa ottamieni kuvien selaamiseen, niitä on! Osan kuvista olen ottanut vain itselleni päiväkirjakseni, räpsinyt sisällä ja ulkona, siellä ja täällä, niistä sitten näkee missä vaiheessa hommat ovat olleet kunakin päivänä. Minussa elää edelleen taistelu kuvan ja sanan välillä! Muuttolaatikostani tuli eilen esille 1970-luvun päiväkirjani, luin sitä. Järkyttävää! Minussa ei ole mikään muuttunut, samoja asioita valitin jo silloin. Nyt suuri haaveeni on käydä talven aikana läpi vanhoja papereitani ja kirjoittaa Jatkokertomukseen jatkoa, sellaista jatkoa, jossa olen mukana minä itse, jos nyt jo uskallan tehdä sen. Monta asiaa sain päässäni käsiteltyä kirjoittaessani Jatkokertomusta, mutta monta suvun kummallista käännettä on vielä ratkaisematta. Pitää vaan keksiä miten onnistun kirjoittamaan oman elämäni kuviota selkeästi,  kirjoittamisen ongelma on lähinnä aika, Jatkokertomuksessa aika etenee allakassa eteenpäin ja kuvaus hyppää kylän talosta toiseen, mutta kun lähden muistelemaan omaa elämääni, asiat eivät varmaankaan tule muistin kätköistä aikajärjestyksessä, Jatkokertomuksen nyt menossa olevien tapahtumien lisäksi pintaan nousee luultavasti kaksi päivää, ja ikävä kyllä nekin ovat ikäviä päiviä. Olenko niin synkkä tyyppi, että merkittä'viä päiviä ovat ne, jolloin on joku tärkeä ihminen kuollut. Miksi tärkeät päivät eivät ole iloisia päiviä? Ehkä joillakin ihmisillä on.