Pidän syksystä paljon enemmän kuin keväästä. Syksyllä tulee valmista, koko vuoden kierto on antanut sen mitä anettavaa on. Tokihan monien kasvien satokausi alkaa heti keväällä, kun lumi on sulanut ja lämpimänä keväänä vappuna on jo monenlaista uutta ruokaa, pääasiassa villivihanneksia, mutta viljeltyjäkin, raparperia ja saksankirveliä ja maassa talvehtineita juureksia ja sellaisia.
Kuvasin kasteisena aamuna koko kesän rauhassa kasvaneita rikkakasveja, siis ihan luomua, paikka on peltotien piennar.
Pujo seitissä.
Karhunputken komeutta.
Yhdessä kallellaan, hietakastikka ja hevonhierakka.
Ei saalista.
Hietakastikat kaarella.
Tässä kukki päivänkakkara.
Siankärsämö kukkii vielä nytkin.
Saunakukka.
Jauhosavikasta tulee esille upeita värejä, kun se tuleentuu varistamaan siemeniään.
Serijoensalava, ei tuleentunut, vaan kuollut, se on kiskottu irti maasta ja viskattu pientareelle odottamaan hävitystä.
Sellaisia synkkiä värejä. Ne ovat osa upeaa syksyä, mutta on se muutakin, kaikki värit löytyy.
On muuten tuossa pellon takan metsässä niin paljon kangasrouskuja, että tänään pitää varmistaa talven riittävä sienisalaatin saanti, kuljettiin siitä eilen ohi, kun tultiin täysien puolukkaämpäreiden kanssa meen vakio puolukanpomintapaikalta, niin vakio, no, ensimmäistä kertaa siinä käytiin 2008, silloin paikka oli outo, mutta nyt jo varsin tuttu, se on muuten luotettava puolukkapaikka vuodesta toiseen. Kyllä eilen mukaan tarttui sieniäkin, haaparouskut kiehautin, pannusieniä oli pieni sekalainen kokoelma, kantarellejä, mustavahakkaita, pari kangastattia, voitatteja ja kourallinen suppilovahveroita. Kangastouskut lähetin Esikoisen mukana äitilleni, hän syö vain ja ainostaan kangasrouskuja.
Tulossa upea syyspäivä. Sumu hälvenee ja kaste kuivuu. Menoksi!
Kommentit