Muutos vaatii aikaa, nyt vähitellen alkaa selvitä uudet ajankäytön kuviot. Muutto vaatii myös aikaa, eikä mun miestä edelleenkään kiinnosta tipaakaan tän uuden kodin kalustus tai tavaransäilytys, mutta antaa olla, kyllä se vähän harmittaa, mutta katsotaan mitä talvi tuo tullessaan. Jotkut ajattelee allakkaa enemmän, Tyttö juuri laittoi viestiä, että halutaanko me tulla hänen kanssaan katsomaan uudenvuoden ilotulituksia ja kyseli missä olis komeet, mulla ei ole ajatus niin pitkälle vielä kulkenut.

Oman itsen kanssa ei ole hyvä olla, kun koko ajan on joko "jos-tilassa" tai "sitten-kun-tilassa". Tietysti se hankoaloittaa tilannetta, kun muuton jälkeen en ole saanut tavaroita järjestykseen, ja vaihtoehdot ovat pitää laatikot asunnossa, kantaa ne tavaroineen ulos tai tehdä sen verran remppaa että saa säilytystilaa. Eniten kaipaan vaatteilleni paikkaa, ne ovat ulkosaunan pesuhuoneessa, ei hyvä, mutta täällä ei ole kaappia niille, enkä tiedä minne sellaisen täällä voisi laittaa. Mutta yritän tehdä pikku parannuksia asumiseen, jotta minulla olisi itseni kanssa hyvä olla. Ensimmäinen parannus on sauvasekoittimen ostaminen, vanha kilahti kuukausi sitten. Ostan uuden, vaikka olen hankintakiellossa, mutta tavara ei lisäänny, sillä vein vanhan jo ser-osastoon.

Pitää pitää ero todellisuuden ja haaveiden välillä. Todelllisuus on totta ja tässä ja nyt. Asiat pitää laittaa kuntoon ja mitä ei voi muuttaa, se pitää hyväksyä osaksi omaa elämää, sekin, että odotan edelleen veropäätöstä, miksi se ei ole tullut, onko jotakin epäselvää, pyytääkö ne selvittämään jotakin, vai tuleeko koko potti: selvityspyyntö 7 vuoden tekemisistä, sitä en nyt juuri tähän muuton myllerrykseen haluaisi. Joskus tulee sellaista mitä ei haluaisi. Ja jos on  haaveita, ne saa leijua omassa rauhassaan irti todellisuudesta, niille on aivoissa oma lokero ja niiden pitää pysyä siellä, eivät saa tulla sekoittamaan arkielämää.

Oon mikä oon, mutta en haluaisi olla äitini kaltainen. Silloin kun lapset on lapsia, niiden pitää totella vanhempiaan, mutta kun lapset on aikuisia, ne eivät saa välittää vanhempiensa mielipiteestä. Siskon avioliitto on nyt eropaperia vaille loppu, mutta hän ei halua erota, vaikka heidän välillään ei ole enää edes riitaa, mutta mies haluaa asua yksin ja siis Siskon on lähdettävä, jos sen mies sen anomuksen tekee. Joskus tuntuu, että ihmiset eroo turhankin hepposin syin, mutta Sisko kyllä kieltää asian viimeiseen asti. Johtuuko tuo siitä, että hän tietää, että äiti ei hyväksy avioeroa? Siis äiti. Totteleeko vielä 50+ ihmiset äitiään? Mun mittapuun mukaan Siskon avioliitto on loppunut jo vuosia sitten, koska avoliittoon kuuluu sekä fyysinen että henkinen läheisyys, eikä heillä ole ollut kumpaakaan. Heillä ei ole ollut mitään fyysistä, ei väkivaltaakaan, ja sitä johtuen Sisko voi roikkua siinä suhteessa ja olla hiljaa masentuneena. Ehkä tapaan Siskon tänään tai huomenna.

Koska koen, että mun ja mun Siskon välit äitiin on aivan pielessä, niin ajattelin sanoa suoraan lapsilleni, että sanokaa mulle mitä on sanottavaa, haukkukaa, moittikaa ja kyselkää motiiveitani. Älkää kantako mitään turhaa lastia. Huutakaa paha olo pois. Jos on epäselvää kysykää. Sunnuntaina yritin saada Tytöstä ulos kritiikkiä toiminnastani, mutta ei hän suostunut. Sanoi vaan, että olen häslännyt mitä häslännyt ja sanoi, että Kuopuskin on niin fiksu, ettei sen tarvitse mulle mitään haukkumissaarnaa pitää. Päättelin siitä, että Kuopuksella olis sanomista, mutta pitää sisällään. Kuopuksella menee toivottavasti hyvin, ei ole käynyt kotipuolessa sen jälkeen kun koulu alkoi elokuun lopulla, syyslomalla lupasi tulla.

Tuulee, peltikatto humisee, piipun pellitys paukkuu, ikkunat vinkuu, koira pelkää myrskyä ja sadettakin, se tunkee lähelle ja on levoton. Se on miniän koira, nyt se makaa mun jaloissa.