Jatkokertomus on ollut alunperin yhtenäinen juttu, mutta olen pätkinyt sen väkivaltaisesti pätkiksi ja lätkäissyt niille pätkille jonkun nimen, joskus johdonmukaisesti joskus mitä sattuu. Siinä oli myös prologi ja epilogi hienosti. Epilogia en blogiin laittanut, kun olin prologinkin jo siinä vaiheessa ottanut pois.

Mutta tässä ne ovat:

ALUKSI

Tässä se on, pahvinen auringon harmaannuttama laatikko, sisässään lapsuuteni pettymys: viisituhat palanen palapeli, jota kasasin viikkotolkulla. Viimein se oli melkein valmis, melkein, mutta yksi pala puuttui, sitä ei ollut missään. Ei varmaan ole nytkään. Vihaan tuota laatikkoa. Kaadan samaan kippoon kaikki elämäni palapelit sekaisin ja revin pieniksi paloiksi sukututkimuksen. Sinne samaan soppaan kaikki ahkerat, rikkaat, viisaat ja kauniit sukulaiseni. Sitten tartun kiinni päiväkirjaani, siinä on nuoruuteni suuret haaveet, komeat miehet joihin ihastuin, lapselliset runonpätkät. Silpuksi sekin. Samaa vauhtia menee, lohkokirjanpito, tukihakuohjeet, paikallislehdet, Maaseudun Tulevaisuudet, Koneviestit. Sitten tarvitsen sakset. Vanhoja valokuvia. Leikkaan ne saksilla neliöiksi, kolmioiksi ja ympyröiksi: ruumisarkkuja, vihkikuvia, rippikuvia, ylioppilaita, luokkakuvia, vastasyntyneitä, syntymäpäiväsankareita. Sinne vaan samaan kippoon kaikki, sekoitan kaikki yhteen, kaadan silpun tuvan matolle. Siinä on elämän kirjo! Onko se jotakin kaunista? Roskakasa! Käteeni jäi vain vähän paperia, se on pala karttaa, siinä on osa Turkua: Pansion telakka, Messukeskus Artukaisissa ja Ruissalon rantaa.

 

LOPUKSI

Tulin kotiin, oli paha olla. Oksensin hautajaiskakun, samalla tuli ylös minulle syötetty pakkopulla, karvas pahanhajuinen moska. Hain talikon, peitin oksennuksen tuoksuvalla mustaksi maatuneella naudan lannalla. Menin sisälle, paperisilppu ja palapelin palat olivat edelleen matolla. Käärein kaiken sen rullalle, vein rullan ulos. Rypistin nautaeläinluettelon sivuja mytyksi, sytytin ne palamaan ja niiden avulla mattorullan. Rulla oli vähän tiivis, eikä saanut kunnolla ilmaa, kohentelin sitä ja revein lisää sytykettä: sivuja eläinluettelosta ja kuitteja verokirjanpidosta tulen iloksi. Istuin rauhassa katselemaan liekkejä. Nukahdin. Heräsin. Sekoitin jäähtyneen tuhkan oksennuksiseen lantaan. Siinä oli nyt kaikki samassa: tuhkan fosfori, kali ja hivenet sekä sonnan ja oksennuksen typpi. Taivas antaa vettä ja valoa. Kylvin viljaa kasvamaan, uutisviljaa nälkäisille. Haluaako joku kuitenkin syödä? Onko ihmisillä nälkä? Miksi kädessäni on edelleen pala Turun karttaa?

Ei mitään kaunista, mutta elämä ei aina ole kaunista ja onnellista. Olisi hyvä jos voisi helposti unohtaa ikävät muistot, mutta kun ei onnistu, niin voi ainakin kirjoittaa. Se helpottaa.

 

2014_09_19_2049.jpg

Ja talosta taloon kartan mukaan?!?

 

$