Olen tehnyt sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Hui.

Olen käynyt Suomenlahden eteläpuolella. Olen aina mainostanut lapsilleni, että en ole koskaan käynyt Virossa enkä alkossa. Nyt olen sitten käynyt Virossa, viinaa en ostanut vaikka kävinkin ruokakaupassa. Kuten on jo tavaksi tullut, Tyttö oli meidän matkan vetäjä ja siis matka ei ollut mikään tavallinen mummojen seuramatka. Oikeastaan olen käynyt kahdessa maassa; Virossa ja Neuvostoliitossa.

Kauan haaveilin matkasta Viroon, siis 10 vuotta.

Joskus kasaantuu yhdelle päivälle liikaakin tapahtumia, meillä sellainen oli 6.5.2005.

Poika oli silloin maatalousharjoittelijana ja se harjoittelutilan tiimi oli raahannut pari viikkoa aikaisemmin suurimman suomalaisomistuksessa olleen suorakylvökoneen lautalla Viroon ja Poika kylvi sillä 8m leveällä koneella siellä, mutta sitten tuli sade ja Poika pääsi yhden täkäläisen isännän kyydissä pitämään sadetta Suomeen. Poika oli juuri saanut ajokortin, mutta hänellä ei ollut vielä omaa autoa. Tullessaan hänellä oli kainalossa elämänsä ensimmäinen kaljalaatikko. Ne Sakut on muuten melkein kaikki vielä tänäkin päivänä tuolla meen ulkovarsatossa. 6.5. aamupäivällä harjoittelutilan isäntä soitti Pojalle, että huomenaamulla aloitetaan taas työt Pärnun lähellä, joten yöllä lähdetään ajamaan kohti satamaa. Poika lupasi mennä illalla sinne.

Tytöllä oli silloin menossa peruskoulun viimeiset viikot. Hänellä oli A2 kielenä saksa ja luokanvalvoja oli rohkea ja innokas, heti seiskan alusta asti oli selvää, että aletaan keräämään rahaa matkaa varten, joka tehdään ysin päätteeksi. Oppilaat joutuivat tekemään kaiken itse, kolme talvea leivottiin tiikerikakkuja ja piparkakkukatoja ja muuta sellaista koulun kotasanluokassa ja pidettiin myyjäisiä. Matka piti myös suunnitella itse. Silloin se oli työläämpää kuin on nykyään, mutta jokiristeilyt ja vaellukset Moselin laaksossa järjestyivät, paluulento oli 6.5. päivällä, koululla oltaisiin illansuussa.

Isälläni oli silloin menossa saattohoitovaihe. Laitoin Tytölle tekstarin viikolla, että pappansa on tosi huonossa kunnossa. Minun isäni oli lapsilleni läheinen, sillä asuimme samassa pihassa. Äiti oli istunut jo pari päivää isän vieressä päivät, yöt hän oli kotona. 6.5 illansuussa kävimme kaikki isääni katsomassa. Kuopus meidän kanssa ja Esikoinen morsiamensa kanssa, joka on nyt Kekkulin äiti. Kun Poika lähti kevarillaan kohti Turkua, hänkin poikkesi pappansa luona ja varmaan tiesi heti siellä, että näki pappansa viimeisen kerran. Sitten tuli Tytön luokan bussi ja sanoin heti Tytölle, että tilanne on todella vakava. Tyttö oli väsynyt, mutta raahautui terveyskeskukseen ja katseli pappaansa kostein silmin.

Tunti sen jälkeen, kun oltiin päästy kotiin, terveyskeskuksesta soitettiin äitille, että isäni on kuollut. Tyttö itki hillittömästi, käpertyi kerälle sänkyynsä peiton alle piiloon ja nukahti sinne väsyneenä. Kun minun laskelmieni mukaan Poika oli jo perillä harjoittelutilalla, soitin hänelle ja hän kysyi, että voiko hän nyt enää mennä kylvöille. Sanoin, että voi mennä, mitä pappansa enemmän arvoistaisi kuin viljan kylvöä, hän voi tehdä sen pappansa muistolle ja kahden viikon kuluttua hän joka tapauksessa tulisi kotiin. Silloin ajattelin, että joskus vielä käyn katsomassa millaisia peltoja Poika siellä kylvi.

Joku aika sitten luin Lennart Meren kirjan Hopeanvalkea ja päätin, että jos joskus käyn Virossa, haluan nähdä Kaalin meteoriittimontun.

Varsinainen matkan suunnittelu ei nyt kestänyt kauaa, kun Tyttö otti Viron kesälomansa kohteeksi. Toinen yöpymispaikka piti vaihtaa pari päivää ennen lähtöä, kun Kuopus sanoi, että heidän tiimi on saanut projektinsa valmiiksi etuajassa ja hänkin voi lähteä mukaan, joten meitä oli sitten matkassa neljä: minä, mun mies, Kuopus ja Tyttö.

Arvatkaa onko mulla kuvia kasveista! Onko ne jossakin järjestyksessä! Tiedänkö mitä kasveja ne on! Nyt on harrastusmateriaalia pitkäksi aikaa!

Miehet kävi uimassa.

2015_08_09_8969.jpg

Ja nyt lähden leikkimään Kekkulin kanssa. Voidaan vaikka katsella kuvia Virosta.

 

SE