Suunnittelin mennä ulos iltapäivällä, mutta juuri kun olin vetämässä takkia päälleni, tuli vettä taivaan täydeltä. Tätä samaa tää on ollut jo pidemmän aikaa. Mun olkienpaalausurakka ei etene, eikä ne enää tähän aikaan vuodesta kuivu täysin kuiviksi, vaikka kuinka lämpimästi autinko paistaisi, sillä yö on pitkä, aurinko paistaa matalalta ja kuu on suuri. No ei kuun suuruus tuohon kuivumiseen vaikuta. Mutta saattaa käydä niin, että Esikoinen joutuu ostamaan muutaman rekallisen suunniteltua enemmän kuiviketurvetta, kun olkitilanne on tuo, mikä on.

Vein eilen osan talven kellarissa viettävistä kasveistani katokseen kuivumaan, olis talvehtiminen varmempaa, kun ruukut eivät olisi aivan vettävaluvan märkiä. Muutamia ruukuissa olevia ulkonatalvehtivia kasveja suunnittelen vielä istuttavani maahan, niin ja nekin pitäisi vielä istuttaa, jotka ovat pusseissa. Raaka tosiasia on, että mun kasvien muutto on edelleen kesken. Voihan sitä jatkaa keväällä. Ja sisälle talveksi tulevia ruukkuja kannoin verannalle. Minne ne tänne mahtuu, niiden paikat on täyttynyt kesän aikana muilla kasveilla. Katselin äsken keväällä ottamiani kuvia, ovatpa kasvini todellakin kasvaneet paljon. Ja on uusiakin ilmestynyt melkoinen määrä. Nyt pitää kiertää kaikki kasveja myyvät paikat kaukaa tai sitten ostaa muutama kasvivalaisin. Pakko tääne on mahtua. Onni on se, että mun mies mahtuu hyvin kasvien sekaan, sitä ei häiritse kasvit yhtään, vaikkei olekaan innolla ripustamassa mulle lisää amppeleita, sitten auttaa kun kauniisti pyytää.

Somessa pitää ilmoittaa poimitut metsämarjat ja laittaa ämpäreistä kuvat, mutta me ollaan hoidettu tuo metsämarja homma aivan salassa. Mustikoita on pakastimessa enemmän kuin koskaan. Puolukoilla ollaan käyty vasta kerran, silloin olivat vielä vähän raakoja ja nyt on joko satanut tai sitten ollaan oltu auttamassa Esikoista sadonkorjuussa tai maalaamassa Pojan uusia rakennuksia. Kasveista olen ottanut kuvia, mutta se on, niin taas kerran, aivan sekaisin kovalevyllä, mutta ehkä joskus sitten saan herbaariota päivitettyä

Kun muutama viikko sitten ilmestyi kansalaiopiston ohjelma, selailin sitä ja totesin, kuten ennenkin, että minulle on kovin vähän mielenkiintoista. Vieraat kielet eivät sovin mun päähäni, tarkkaan askarteluun ja käsityöhön ei sovi hermoni, liikunta ei ole läskin juttu. Sitten olisi ollut tietotekniikkaa senioreille, mutta Tyttö nauroi, että ehkä mä jo tiedän mikä on hiiri. syksyn varalle on jo myrkyt ostettu. Kuvankäsittey kiinnostaisi mua, mutta mikä olisi oikea ohjelma ja ne kurssit olivat varmaan täynnä ennen kuin se ohjelmakirjanen saavutti metsänpöheikön poistilaatikot. Kun selailin sitä toiseenkin kertaan, tuntien olevani jotakin vailla, ja löysin kirjoittamisryhmän, johon ei ollut ennakkoilmoittumista. Mua pelotti mennä sinne, enhän ole pariinkymmeneen vuoteen ollut missään ryhmässä. Mutta kuitenkin otin ja repäisin ja menin sinne. Näkee mitä siitä kehittyy. Minulla on unelma. Se on sellainen, että kirjoittaisia omia muistelmia, vielä en tiedä miten sovitan sen tuon ryhmän toimaitatapoihin, mutta tarvitsisin muistelmien kirjoittamiseen jonkun vauhdin antajan. Nyt aluksi kirjoitan mitä muistan läheisteni kuolemasta ja hautajaisista. Ne ovat keskenään erilaisia tehdä, isäni kuolemasta minulla on päiväkirja melkein tunti tunnilta ja toisesta ääripäästä on aivan lapsuusmuistot, joista ei ole muuta dokumenttia kuin yksi kuva haudalta ja lapsen silmin katsotut asiat, tietysti on lisänä se mitä kotona on puhuttu vuosien varrella. Ajattelin, että, kun kirjoitan kuolemat ensin pois mielestä, niin pääsen muistelemaan sitten vapaammin muuta, vaikka saattaa muissakin asiossa olla ikävää ja harmittavaa muisteltavaa.

SE