Kirjoitin tällaisen tekstin kirjoittajapiirin pikkujoulua varten, mutta sinne tulikin aihe, josta kirjoitetaan, joten nyt tämä saa olla tässä. Ja voinhan silti joskus tämänkin lukea kirjoittajapiirissä.

Elän vapaana


Meillä koirilla pitäsi olla trimmattu ja harjattu turkki, mutta minun takkuisessa turkissani kulkee kirppuja, niin vain on. Nuolen ja puren niitä iltaisin asettuessani nukkumaan katoksen nurkkaan. Kirput ovat osa elämääni. Olen kuitenkin siistin näköinen meikäläisten joukossa, olemme kulkukoiria. Me olemme nimettömiä, kodittomia, pannattomia ja kouluttamattomia, mutta silti me osaamme paljon, voimme näyttää sen, jos haluamme. Osaamme istua ja antaa tassua, mutta meidän ei tarvitse alistua tuollaiseen pelleilyyn, ruuan saamiseen me käytämme muita keinoja, ne ovat pieniä eleitä, ei suurta teatteria, riittä, kun katsomme kiltisti ihmistä, korvat terhakasti pystyssä ja ystävällinen liike hännässä. Ruuan kerjäämisen paikka pitää valita huolella.

Eilen kävin mielenkiinnosta Varpusvuorella, se ei ollut hyvä paikka, siellä kulki vain kiireisiä opiskelijoita ja joukoittain innokkaita turisteja, jotka katseli kaupungin suuntaan. He kiljuivat kilvan: tuossa lähellä on jäähalli. He etsivät Seitsemää sisarta ja löysivät vain kuusi, tyhmyydessään eivät huomanneet, että se seitsemäs oli aivan selkänsä takana. Katsoin parhaaksi löntystellä polkua pitkin rinnettä alas, juosta maantiesillan alla olevalle metroasemalle ja mennä metrolla Arbatille. Aivan keskustassa on parhaat mahdollisuudet saada ruokaa, hyvää ruokaa, siellä ihmiset ovat anteliaita. Kun ilta kylmeni, ajoin sinisellä metrolinjalla yhteiseen yöpymispaikkaamme, siellä me kokoonnumme, me nimettömät koirat. Miten tulee käymään sille narttulle, jolla on pennut? Se ei voi lähteä hakemaan ruokaa keskustasta, eikä siellä lähiössä ihmiset anna ruokaa, ei heillä ole itsellekään. Tämä on niin siisti kaupunki, ettei sivummallakaan ole rottia tai hiiriä, olemme täysin ihmisten armoilla.

Nyt seison Plekhanovan rautatieasemalla, tässä ei ole metroasemaa aivan vieressä, mutta junia tulee etelästä tasaiseen tahtiin ja ihmismassat purkautuvat oviasta oikealle toimistoihin töihin ja vasemmalle kohti Eurooppa-pankkia ja yliopistoa. Olen kadunlakaisijan tuttu, hän antaa minulle herkkupaloja, jos sattuu niitä löytämään. Minä en löydä kadulta mitään, siitä pitää kadunlakaisija huolen. Vältän täällä kulkemista jalankulkijoiden alikulusta, koska portaiden alapäässä seisoo ihminen kerjäten koirilleen ruokaa, ja viisi vasikan kokoista piskiä seisoo ilmeettöminä rauhallisiksi huumattuina kerjäläisen vieressä. Minulle tulee paha mieli niistä lajitovereista, koska en usko, että kerjäläinen ostaa kaikilla saamillaan rahoilla koirilleen ruokaa, vaikka niin lupaa. Koirat ovat hyväkuntoisia ja siistejä, mutta useinko ne huumataan kerjäämään. Ne saavat asua ihmisen kanssa, mutta niillä on panta, remmi ja kerrostaloasunto. Minä olen vapaa, saan itse valita millä metrovuorolla menen ja minne menen. Itse kerjään ruokani, en tervitse ihmistä tähän viereeni, minä pärjään itse. Miten hankalaa olisi murjottaa koko päivä ihmisen yksiössä tuijottaen ikkunasta viereisen talon seinää? Täällä ei ole edes lintuja mitä katsella, olisi pakko mennä likapyykkikoriin nukkumaan, kun ei olisi mitään tekemistä, olisi lämmintä ja turvallista, mutta tylsää elämää ja ihmisen hallinnassa oloa. Minä olen vapaa.

Miehen käsi ojentaa minulle makkaran, otan sen, olen kiltin näköinen ja heilutan häntääni. Antaja hymyilee. Makkara on niin iso, että selviän nyt hyvin iltaan asti.

 

SE