Nyt aloin lukea Melody Beattien kirjaa Irti läheisriippuvuudesta uudelleen ja kirjoitan samalla ylös mitä ajatuksia teksti minussa herättää. Tässä kohtaa otsikko on Irrottautuminen.

*

Kiinyminen ja kiinnittäytyminen ovat eri asioita. Minä en tunne olevani kiinnittynyt keneenkään ihmiseen, eri asia on olenko kiinnittynyt kohonkin asiaan liikaa, onko laihdutus minulle pakkomielle, menevätkö suvun ihmissuhdeongelmat omien asioitteni edelle, vai pystynkö pitämään suvun vain mielenkiintoisena seurattavana, jota katson kuin Salkkareita teeveestä.

 

Mikä on sitten oikea määrä osallistumista aikuisten lasten asioihin. Nyt minusta asiat toimii hyvin niin, että autan kun pyydetään apua. Huomenna menen Kekkulin kanssa kerhoon, kun Miniä menee samaan aikaan Tyypin kanssa neuvolaan ja Esikoinen haluaa tehdä töitä. Miten toimittiin keskitalvella, kun Tyyppi oli vastasyntynyt, on nyt taakse jäänyttä elämää. Nyt tajuan, että minuun tarttuu toisten fiilikset aika helposti ja tuolloin oli Miniällä, joku ongelma; synnytyksen jälkeinen masennus tai paniikinomainen rintatulehduksen pelko tai? Jälkimmäisen ymmärrän, hänellä oli todella vaikeaa rintatulehdusten kanssa silloin, kun imetti Kekkulia. Masennuskin hänellä saattoi olla, vaikka ei myöntänyt sitä. Mutta koska hänellä oli tosi paha olo ressi, paniikki ja ahdistus, mun diagnoosi, niin tuo kaikki tarttui minuun. Ja se, että olin paljon auttamassa ilman erillistä pyyntöäkin, oli nyt jälkikäteen ajateltuna aivan oikein. Pidin paljon sisälläni ja sekin toi minulle lisälastia, mutta oli oikein, ei Miniä olisi siitä piristynyt, jos anoppi olisi moittinut hänen toimintaansa tai paremminkin toimimattomuuttaan.

 

Nyt on Miniällä kaksi lasta ja seuraava lastenlapsemme on tulossa Tytölle. Onko minulle henkisesti eri asia se saako lapsen Miniä vai Tyttö.

 

Aikuisiin lapsiini pyrin suhtautumaan kuin muihinkin aikuisiin. Saan sanoa mielipiteeni, mutta en halua holhota heitä. Kuopusta avustan taloudellisesti, sillä eihän opintotuella voi elää, tuet ei riitä edes vuokraan ja syödäkin pitää.

 

Osaanko sitten kiintyä ihmisiin. Uskallanko. Tiedän, että minua pidetään ihmisenä, jonka lähelle ei saa tulla. Ja on totta, että outojen ihmisten halailusta en pidä, vaikka Mieheni sisarustan. En myöskään halaile aikuisia lapsiani. Siis ainoat jotka haluan kosketusetäisyydelle on mun Mies ja sitten Esikoisen pikkupojat. Henkisellä puolella asia saattaa olla vielä etäisempi. Minulla on mutkattomat puhevälit vain Mieheeni, lapsiini ja lasteni puolisoihin. Siskolle ja Äitille kerron hyvin valikoidusti, en kerro edes hyviä ja kivoja asioita. Nyt meillä on menossa keittiöremontti, mutta en ole siitä puhunut Siskolle tai Äidille, en tiedä miksi, minusta se vaan on meen oma asia, näkevät sitten jos tulevat käymään, Sisko voi joskus mustikka-aikaan käydä täällä metsässä, Äiti tuskin tulee meillä käymään.

 

Kun ollaan jossakin sukujuhlissa puolituttujen kanssa, niin en puhu mitään itsestäni. Voin puhua lapsistani ja yleisistä asioista. Voin sanoa mielipiteeni esimerkiksi kauppojen aukioloajoista, vaikka se olisi muiden mielipiteistä poikkeava.

 

Jos ajattelen mennyttä aikaa, niin äiti on ollut elämässäni ongelma. Hänen tahtonsa mukaan olisi pitänyt tehdä, kymmentä käskyä pitää noudattaa, siis kunnioittaa vanhempia. Äiti on salakavalalla tavalla hallinnut elämääni ja kytännyt tekemisiäni. Se oli varsin helppoa, koska asuimme samassa pihassa, nyt vasta 1½ vuotta olen ollut vapaa tuosta ikkunaverhon välistä kurkistelijasta, kun muutettiin tänne metsään. Kai pitäisi noudattaa sitäkin raamatun ohjetta, jossa sanotaan, että mies luopukoon äidistään ja isästään ja liittyköön vaimoonsa, kai tämä pätee myös naisiin. Minä en ole pystynyt olemaan vapaa Äitistäni ja elin 1985-2014 ristiriidassa Äitini ja Mieheni välissä. Minun olisi pitänyt pystyä sanomaan suorat sanat Äitilleni, mutta en siihen pystynyt. Silloin olisin voinut olla täysillä kimpassa Mieheni kanssa.

 

 

$