Laihduttaminen on elämäni tärkein asia ja koko ajan kontrolloin itseäni, murehdin entisiä epäonnistuneita laihdutsyrityksiäni, mietin mitä kaikkea on jäänyt kokematta ja näkemättä siksi, että olen ollut liian lihava, mietin millaista olisi maata auringossa piitsillä tai millaisia hienoja vaatteita olisin voinut ostaa solakkana. Pelkään tulevaa. Jos tulen sairaaksi ja joudun menemään lääkäriin. Lääkäri sanoo kuitenkin minulle kuten muillekin lihaville, että minun pitää ensin laihdutaa kymmenen kiloa ja sitten voidaan ottaa verikokeet uudelleen. Melkein kaikkiin sairauksiin lihavuus on riskitekijä. Ja hiilarit vielä pahempaa, mutta sitä lääkäri ei ilmeisesti sano.

Näin aika kuluu menneitä murehtien ja tulevaa peläten ja minulta jää huomaamatta, että juuri nyt voisin tehdä muutakin kuin kirjoittaa kurjasta tilanteestani ja vinkuttaa katkeruuttani.

Minun pitäisi olla realisti ja nähdä saiat oikean kokoisina. Tietysti menneisyys vaikuttaa siihen mitkä ovat tämän päivän tosiasiat, muistella saa, muttei katkerana vatvoa huonoja asioita ja vielä vähemmän syyttää niistä muita. Tulevaisuudesta minun pitäisi pystyä luomaan mahdollisuus kaikista uhkatekijöistä huolimatta. Jos kirjoitan tulevaisuuden haaveita listaksi niin ensimmäiselle riville kirjoitan: haluan laihtua. Jospa kirjoittaisin muuta. Kai lihavanakin voi haaveilla muustakin kuin laihduttamisesta. Olen kateellinen niille lihaville ihmisille, jotka voivat olla iloisia toisten seurassa kahvittelemassa, eivätkä laske hiilareita eivätkä kaloreita, eivätkä saa kyseisetä toiminnasta suuria syyllisyydentuntoja tai itsesyytöksiä.