Muistan oikein hyvin miten sinä sanoit, että muistan väärin. Hän sanoo, että me molemmat muistamme väärin. Mistä tällainen voi johtua. Olemmehan kaikki keski-ikäisiä, täysjärkisiä ja tervepäisiä sisaruksia. Kolme ihmistä ja kolme totuutta samoista asioista. Sinä sanot, että minä sain valita ammattini, mutta sinun oli pakko jäädä jatkamaan vanhempiemme työtä, perinne vaati. Sinä et ole saanut valita mitään, jokaisesta uudistuksesta on noussut hirveä meteli, miten oletkaan saanut kärsiä siitä, mutta siitä huolimatta teillä ei enää puida riihessä, eikä istuta talvipakkasessa ähkimässä huussissa. En ymmärrä miten ahdistavaa sinulla on ollut olla kotona. Vaikka näyttää muulta, niin kyllä elämäsi on ollut aika rajoittunutta, niin väität.

 

Nykyisessä parisuhteessa on mennyt ihan hyvin, kun sovittiin, että ollaan yhdessä eikä sivuhyppyjä tule. Kysyn, että eikö muka tullut. Sinä olet nolon näköinen ja sanot, että en minä tiedä teidän asioista mitään. Sinä olet oikeassa, en tiedä ja sitäkään en ymmärrä mitään, mitä tiedän. Sinä väität, että minä tahallani vääristelen asioita ja olen rumilla väittämilläni haastamassa riitaa. Mutta minä en halua riitaa, vaan haluan vain totuuden, jotta voisin rakentaa elämäni palapelin, saisin juureni järjestykseen. Nyt joudun seisomaan epätietoisuuden päällä, huojun ja kompastelen.

 

Sinä sanot, etten voi muistaa lapsuutemme asioita, kun olen heti keskikoulun jälkeen lähtenyt kirkonkylään. En ymmärrä miten muisti sumenisi muuton myötä. Sinä sanot muistavasi paremmin, koska päivittäin kuljet samoja teitä ja polkuja ja tallaat samaa pihaa. Sanot, että muistat mitä tapahtui ison kiven luona, kun olit viisivuotias. Ja minä en muista edes sitä kiveä navetan takana. En muistakaan, vaikka olen sinua vanhempi, mutta silti olen varma, että muistat väärin, ei sellaista ole tapahtunut.

 

Sinä sanot, että olet ollut kiltti ja kuuliainen vanhemmillemme, kun taas minä olen ollut häijy. Minulle ei kelvannut asunto kaupungista, vaikka isä oli sen valinnut. Oli sopimatonta käytöstä lähteä siinä tilanteessa au-pairiksi Lontooseen. Isä oli kuulemma loukkaantunut, kun hän oli valmistellut kaiken minulle valmiiksi ja sitten ei kelvannut. Ei isä minulle sanonut pahaa sanaa silloin. Muistan hänen vain kommentoineen, että saan elämänkokemusta ja kielitaitoa. Oliko isä kuitenkin ollut kotona kiukkuinen siitä asiasta. En muista. En ymmärrä. Muistan väärin.

 

Hän taas sanoo, että meidän on turha muistella kiviä, vesirapakoita ja soppakauhoja, sillä muistelu ja kinastelu vain ahdistaa ja masentaa. Meidän olisi pitänyt kysyä äidiltä ja isältä silloin, kun he vielä elivät, he olisivat muistaneet oikein ja selittäneet asiat. Nyt on parasta unohtaa kaikki, jättää mennyt taakse ja katsoa kaikilla voimilla eteenpäin. Jos kaiken ajan käyttää vanhojen muisteluun, ei jää aikaa suunnitelmille ja haaveille.

 

SE