Tajunta virtaa, toinen osa.

 

Luonto ei ole vain osiensa, ilmiöiden, eliöiden, reaktioiden ja kauneuden, summa, vaan jotakin suurempaa, yhteistoimintaa, jota ihmismieli ei voi tajuta, jota tiede ei voi selittää loppuun asti. Jumala on luonut luonnon yhteispelin. Olen turvallisesti osa sitä suurta kokonaisuutta.

Antaako luonto enemmän kuin ottaa.

Mitä kunnianhimon virtoja minussa on. Miksi niin kovasti sattuu, kun niitä tuhotaan. Haluaisin intohimoisesti toteuttaa omia haaveitani, asioita, joita juuri minä pidän tärkeinä. Mikä on noiden kunnianhimon virtojen alkulähde. Onko kaiken takana vain itsekkyys, oma tärkeys, pyrkimys näyttää parempaa kuin olen, ulkokuoren kiillottaminen.

Onko elämä itsetarkoitus, pysyä hengissä, pysyä terveenä. Siinäkö elämä on, elämän tarkoitus. Pysyä nuorekkaana, solakkana, lihaksikkaana, kauniina. Sitä kohti pitää ponnistella voimakkaasti, vaikka vuodet vierivät, taudit kuluttavat, lihakset riutuvat, painoa kertyy, hiukset harvenevat, iho kellastuu. Saako niin käydä, pitääkö ponnistella vastaan. Turha on tapella aikaa vastaan, minuutit kuluvat, aurinko laskee päivä päivältä useammin, allakan lehtiä pitää selata aina suuremmalla nopeudella, ympärillä pyörivät teinit eivät olekaan omia lapsia vaan lastenlapsia. Kuulun yhteen heidän kanssaan, haluan tavata, haluan jutella, vaikka olisinkin höppänä mummo, jonka mielipiteet ovat keskiajalta.

Miten pitkä on elämän tie ja minne se johtaa. Sitä en tiedä. Tulevaisuus on tuntematon, mutta sitä ei saa pelätä, sillä pelko jähmettää paikoilleen. Olenko kulkenut kauaksi oikeasta tiestä, olenko kulkenut täysin harhaan. Mistä tiedän, että olen oikealla tiellä. Olenko löytänyt mahdollisuuteni vai olenko kulkenut niiden ohi huomaamatta niitä. Lopullinen päätös, tuomio, julistetaan korkeammalta taholta.

Miksi pidän ulkonaista maailmaa tärkeänä, eikö sielu ole tärkeämpi. Onko sisäinen ja ulkoinen minussa tasapainossa. Olenko naamioinut ulkonaisella naamiolla sisäiset arvoni. Kun en ole onnistunut pitämään arvoistani kiinni, elämään niiden mukaan, on minusta tullut pelle naamion kanssa, naurettava ristiriita.

Millä voi korvata ikävän ihmisen luo. Nykypäivän somellako. Tiedä mistä johtuu se, että somen käyttöni on vähentynyt, jotenkin vain unohtunut. En osaa käyttää sitä. En tiedä mitä hymiöt tarkoittavat, en osaa kirjoittaa kommenttia, jota ei ymmärrettäisi väärin, joka sopisi sekä kohdehenkilölle että suurelle yleisölle. Somessa on liian monta muuttujaa, pelkään mokaavani, loukkaavani.

Millä voi korvata ikävän ihmisen luo. Elokuvilla, tv-sarjoilla, kirjoilla, blogeilla ja hikiliikunnalla. Tai sitten pitää hakeutua ihmisten luo, mikäli se on sallittua. Onko ovi auki. On fyysisesti, mutta henkisesti ei ole.

Tässä maailmanmenon hullunmyllyssä jää varjoon kaksi suurta mysteeriä: syntymä ja kuolema. Syntymästäni en muista mitään. Kuolemastani en tiedä mitään. Elän vain näiden kahden tuntemattoman hetken välissä ajattelematta niitä. Annan mennä virran mukana vailla huolen häivää vai miten se menikään.

 

 

$€