Tajunta virtaa, kahdeksas osa.

 

Mitä ihmisen ulkonäkö kertoo hänestä.

Olen lihava. Mitä ihmiset siitä päättelevät. Laiska, joka ei viitsi harrastaa liikuntaa. Ei löydy itsekuria syömisen suhteen.

Ei meikkiä. Huono itsetunto, kun ei viitsi panostaa itseensä vai tyyppi, joka ei välitä muiden hyvästä tunnelmasta olemalla siedettävän näköinen vai ekologisesti ajatteleva, joka ei hyväksy kosmetiikkakokeita eläimillä. Päätelkää nyt ihan itse.

Entä vaatteet, eivät aivan tätä päivää. Siinäkin samat vaihtoehdot tai köyhä, jolla ei ole varaa ostaa kunnon kamppeita, ei juhlaan, ei ulkoliikuntaan. Se ainakin kertoo vähävaraisuudesta, kun ei ole minkäänlaisia koruja, paitsi, että rihkamaa saa kirppareilta muutamalla sentillä.

Minun ja äitini henkilökemiat ei ole koskaan toimineet, eikä keskustelu onnistunut. Nyt näen, ettei se toiminut edes silloin, kun olin pieni lapsi. Enkö ole koskaan luottanut äitiini niin paljoa, että meistä olisi voinut tulla läheiset. Minulle on aina ollut vaikeaa lähestyä äitiäni. En ole koskaan avautunut hänelle, en kyllä muillekaan. Aikuisena väärinymmärrykset ovat vain pahentaneet tilannetta, kun olen pettynyt siihen, etten ole saanut häneltä mitään apua silloinkaan, kun olen yrittänyt. Toisaalta tietyllä tavalla pelkään puhua hänelle mitään epämukavaa asiaa, sillä pelkään, että hänen haurautensa särkyy, vaikka mahtaako hän pohjimmiltaan olla erityisen epävakaa. Mieheni kanssa me olemme samanlaiset sosiaalisten tarpeittemme suhteen. Meidän suhteemme on siis tasapainossa. Sekä fyysinen että henkinen läsnäolo riittää kummallekin. Tiedän, että jotkut ihmiset kaipaavat syvällistä suhdetta tai ainakin haaveilevat sellaisesta, mutta meille sopii tämä, koska olemme samanlaiset.

Pitääkö minun ajatella kaikki tapahtunut ja mahdollisesti tuleva tarkkaan läpi vai onko parempi, että annan mennä vain elämän eteenpäin, kyllä sen sitten näkee mitä tulee. Jauhanko päässäni vain turhia pikkuasioita ja ohitan isot kysymykset, koska voimani ja taitoni eivät riitä niihin. Niinhän teen kirjoittaessani, enhän ole muisteluihini kirjoittanut mitään siitä, että sairastuin aivokasvaimeen, eikö sillä ole merkitystä, sen sijaan pohdin, että millainen koululaukku minulla oli kansakoulussa.

Mitä jos lopetan kirjoittamisen, mitä sitten talven teen. Istun sohvalla, katson telkkaria ja kudon villasukkia. Siinä olisi lähimmäisen rakkauden ydin: antaa lämpimät villasukat toiselle. Siitä on tullut mummouden merkki ja hyvyyden mitta. Mikä mummu se sellainen on, joka ei kudo villasukkia.

Mutta asiahan on niin, että minun on oltava minä ja minä kirjoitan. Jos kirjoittaminen auttaa muistamaan, niin se myös auttaa unohtamaan, se minkä olen muistanut ja kirjoittanut painuu unohduksiin, se on käsitelty. Mutta miten minun olisi kätevintä ilmaista itseäni. Kirjoittamalla sanoja, piirtämällä sanoja, kirjoittamalla kuvia vai piirtämällä kuvia. Siinä on ainainen ongelmani. Entä värit.

Jos jätän suuret vaikeat asiat kirjoittamatta tai ehkä kirjoitan sitten, kun olen saanut niihin tarpeeksi aikaetäisyyttä, mutta en kuitenkaan kirjoita pelkkää päivänpaistetta. Ehkä muisteluni on kuitenkin ankeampi kokonaisuus, kuin elämäni on todellisuudessa ollut. Ankeutanko elämäni. Puranko sillä tavalla paineita päässäni. Miten pystyisin kirjoittamaan suurista onnen hetkistä, nekin puuttuvat muisteluistani. Ja onhan niitä ollut. Jospa kokoan onneni yhteen ja nautin niistä hetkistä vielä jälkikäteenkin täysillä.

Vaikeudet ovat aina menneitä, tulevaisuudessa on vain epätietoisuutta, jonka voin itse kääntää hyväksi, kivaksi, onnellisuuden haaveeksi.

Päiväkirja on ovela seula, vaikka siihen kirjoittaa päivittäin, ei sinnekään koko totuus tule, eikä varsinkaan kokokuva, se on iso kokoelma pieniä yksityiskohtia, joista ei selviä, että miten ne liittyvät yhteen. Onko se minä, joka löytyy päiväkirjoistani, olenkaan oikea minäni. Se on joku robotti, joka menee, tulee, tekee, tiskaa, kirjoittaa, leipoo, menee, tulee, tekee, tiskaa, kirjoittaa, leipoo. Milloin se pysähtyy ajattelemaan. Tunteeko se mitään. Milloin se istuu ihastelemaa, suremaan, rukoilemaan, lukemaan. Onko päiväkirja roskakokoelma, sinne pitää siirtää kaikki moska ja heittää kevyet asiat, jotta pääsee käsiksi syvällisempään. Milloin se tapahtuu. Päiväkirjaanhan voi kirjoittaa ihan mitä vaan, aivan kaikki, koska sitä ei saa kukaan muu lukea. Jos lukisi, se olisi sama kuin hän tunkeutuisi salaa sieluuni. Olisi jännää tietää, että millaisena toiset näkevät minut. He eivät kerro. Joskus olen kysellyt lapsiltani, mutta he eivät sano mitään, hymyilevät vain. Ehkä höppänä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti ja ovat onnellisia, että ovat saaneet minuun fyysistä etäisyyttä ainakin kymmenen kilometriä onnekkaimmat yli sata.

Tämä tajunnanvirta on jonkinlaista yksinpuhelua, smool tookkia itseni kanssa. Uskallan sentään seurustella itseni kanssa. Kätevää. Vajoanko yhä syvemmälle itseeni.

$€