Tajunta virtaa, kymmenes osa.

 

Miksi tätä kirjoitan. Ei mitään tietoa. Suunnittelin kirjoittavani täysin muuta, mutta vaan kirjoitan tätä virtaa edelleen ja päivästä toiseen. Samapa tuo, ei mun muisteluilla mitään aikataulua ole, paitsi se, että haluaisin sen valmiiksi ja eroon siitä, niin voisin vapaasti ajatella ja kirjoittaa muuta, eikä se kokoelma kummittelisi päässäni. Näillä mennään. Ja kun tämä puolipakollinen koto-olo vaan jatkuu, kunhan naputtelen, toisaalta nyt olisi rauha paneutua laajempaankin tekstiin. Niin tai näin. Tietty nyt voisin alkaa etsiä kuvia muisteluihini, mutta, mutta, jos annan itselleni luvan lähteä penkomaan kuvia, niin se on menoa juhannukseen asti tai vappuun, silloin lähden pellolle. Oma syyni se on jos, en saa suunnittelemaani valmiiksi. Pitäisikö laatia tarkka aikataulu ja vaatia itseltä enemmän. Ei luovuuteen voi pakottaa, ei voi väkisin vääntää tekstiä, jos ei tule, niin ei tule. Vastuu on vain minulla itselläni.

Jospa kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve pohdiskella tajuntani virtaamista, uppoutua itseni sisälle syvemmälle ja opetella tajuamaan minuuttani paremmin. Teen tämän aivan itseäni varten, omilla ehdoillani, mutta ei minua häiritse, vaikka joku muukin lukee tämän päättömän asioiden pyörittelyn.

Onko ihmisellä lupa elää omaa elämäänsä ajattelematta läheisiään, sukua, kavereita, tuttuja, yhteiskuntaa, ympäristöä. Mikä on se oma elämä, oma kroppa, harrastukset, työ, itselle räätälöity ideologia. Vai se, että kirjoittaa vain itsestä, omista asioistaan, omista muistoistaan.

Ihan live elämässä mun pitäisi löytää itselleni kavereita, ystävistä en uskalla edes haaveilla, siis sellaisia kavereita, jotka eivät ole mun miehen tuttuja, ei mun siskon tuttuja, ei mun lasten tuttuja, vaan ne olis vain mun tuttuja. Silloin kommunikointia ei sekoittaisi muut ihmiset, en tarkoita, että tekisivät sitä puuttumalla mun asioihin, vaan vain sitä, että heillä olisi tietty mielipide mun kaverista. Ja toisaalta tämä mun kaveri, ei tunkisi mua alitajunnassaan samaan muottiin meen koko porukan kanssa.

Voiko käydä niin, että kun pitkään ja hartaasti suunnittelen jotakin hommaa, että sitten menee päässä ajatukset niin, että luulen jo tehneeni sen, vaikka olenkin vain kovasti suunnitellut.

Onhan tietysti vaara, että tällainen eläkeläinen jämähtää täysi paikoilleen joko fyysisesti kotiinsa tai henkisesti aivan samoihin uriin, samoihin kuvioihin, suremaan saamiaan sielun haavoja, eikä sellaisena voi olla avuksi tai hyödyksi muille. Tietenkään ei voi hullun rohkeana lähteä opastamaan ja ojentamaan jälkikasvua ja kylänmiehiä. Silloin voi suututtaa ja pahoittaa heitä. Kohtuus kaikessa, pitää valita kultainen keskitie. Mutta tämä on sellainen asia, jota mun pitää miettiä, jotta tiedän miten menettelen, kun koronapelko on poistunut. Kyllä kevätaurinko ajaa sen pois, voi ainakin ulkona tavata ihmisiä. Toivossa on hyvä elää.

 

 

$€