Nyt kirjoittamisen opettelun aiheena on etäännyttäminen omaelämänkerta-aiheisessa kirjoittamisessa. Tässä tekemäni kirjoittajapiirin läksy aiheesta.

 

Muistelua

 

Nyt alkoi uusi vaihe elämässäni. En tiedä pitäisikö iloita vai surra. Pääsin eläkkeelle. Toisaalta nyt olen vapaa tekemään mitä haluan, toisaalta takana on pitkä pätkä elämää ja edessä lyhyempi matka. Toivoa antaa se, että äitini elää vielä, joten jospa minullakin olisi vielä paljon onnellisia päiviä edessä. Työkaverit järjestivät minulle hienot läksiäiskahvit. Oli oikein täytekakku, jossa luki vaaleanpunaisin kirjaimin Merja. Tämä suuri muutos elämässä pakottaa katsomaan taaksepäin.

Kun tulin seitsemäntoistavuotiaana raskaaksi, minua pidettiin lutkana, huorana ja tuhmana tyttönä. Omasta mielestäni olin ollut vain tietämätön. Minulla oli ollut vain yksi kumppani, Jouni, rakkaani. Menimme heti presidentin luvalla naimisiin molemmat alaikäisinä. Murrosikäisen silmittömällä innolla rakastuneina koimme vain iloa ja onnea. Koliikkivauvan itkiessä me peuhasimme sängyssä, joten seuraava vauva ilmestyi heti perään. Kun täytin kaksikymmentä, olin kolmen lapsen onnellinen äiti.

Minulla oli ollut haave mennä kansalaiskoulun jälkeen kauppakouluun, mutta äitiys tuli ensin. Täytettyään kahdeksantoista vuotta Jouni ajoi kuorma-autokortin ja aloitti työt jakeluauton kuljettajana. Minun aikani kului lasten ja kodin parissa. Vaipat ja tuttipullot vaihtuivat aikanaan legoihin ja hiekkalaatikkoon. Vaikka mummot sanoivat aina, että onpa lapset kasvaneet nopeasti, niin minusta tuntui, että vaippa-aika ei lopu koskaan. Olin jo aivan kyllästynyt pesemään kakkapyllyä, kun kerran pöydällä oli lappu, jossa luki: En jaksa enää uhmaikäisiä huutajia, lattialla virtaavaa velliä enkä levottomia öitä. Jouni. Säikähdin kamalasti. Pelästyin, että heikkohermoinen Jouni on tehnyt itselleen jotakin pahaa, siis itsarin. Soitin heti anopille. Suuri helpotus, Jouni oli siellä, istui kuulemma rennosti sohvalla ja joi kaljaa. Siihen loppui yhteiselämämme. Jouni ei jaksanut lasten hälinää, riitelyä ja huiskin haiskin olleita leluja. Minun oli pakko jaksaa vuodesta toiseen kurahaalareita, räkänokkia, korvatulehduksia, kitarisoja, paikoltaan menneitä värttinäluita ja kärkeviä sanoja.

Kun tiskasin nuorimman lapseni rippijuhlien jälkeen kahvikuppeja, tajusin, että lapseni ovat aikuistumassa. Vuoden päästä muuttaa viimeinenkin kotoa asumaan naapurikuntaan ammattikoulun asuntolaan. Olen 33-vuotias työtön, vailla ammattia, lapset lähteneet kotoa ja mies myös. Olin ollut yli kymmenen vuotta ilman miestä, en ollut edes ehtinyt ajatella, että olen pariton. Menin seuraavalla viikolla yökerhoon etsimään miesseuraa. En ollut koskaan ennen käynyt moisessa paikassa, sillä enhän neiti-ihmisenä voinut päästä ravintolaan, olin alaikäinen. Sen jälkeen ei ollut ollut tilaisuutta käydä, en voinut pyytää kumpaakaan mummoa olemaan lasten kanssa, jotta pääsen rilluttelemaan. Eivät mummot mitään uskovaisia olleet, mutta kuitenkin sen verran vanhan ajan ihmisiä, ettei heiltä sellaista sopinut pyytää. Jo ennen puolta yötä viereiselle tuolille rojahti humalainen mies, joka heti tunki kättään puseroni sisään ja örisi, että mennäänkö meille vai teille. Repäisin veskani käteeni ja lähdin kotiin.

Äiti ymmärtää minua tietyllä tavalla. Hänellä oli minut jo silloin, kun meni naimisiin Allanin kanssa. Sain isän, joka piti minua kuin omaa tyttöään. Olen miettinyt, että miksi hän oli niin suopea minulle. Siksikö, että hänen ja äidin lapset ovat molemmat poikia. Isä tarvitsi tyttären, oman pikkuprinsessan. Tietysti myös niin, että kun oli kerran äidin ottanut vaimokseen, oli ottanut samalla minut tyttärekseen. Allanin äiti ei pitänyt minua minään, hän ei ollut minulle mummo ollenkaan. Hän toi pojille hienot syntymäpäivä- ja joululahjat. Minulle ei mitään. Hän tuli kyllä syntymäpäivilleni ja sanoi onnittelut ja söi vaiti täytekakkua. Pojille hän toi pakettien lisäksi rahaa kauniin kortin välissä ja lauloi kuuluvalla äänellään onnittelulaulun ja toisenkin. Ei mummon puute lapsuuttani pilannut, koska minulla oli kaikki muut rakkaat ihmiset ihanasti lähelläni. Vaikka pojilla oli vähän eri leikit ja jutut, niin silti touhusin paljon pikkuveljieni kanssa. Sain lukea heille satuja ja opettaa isojen ihmisten juttuja: kirjaimia ja numeroita.

Tiedän kuka oikea isäni on, mutta koen hänet epämiellyttäväksi tyypiksi, joten en ole halunnut pitää hänen kanssaan yhteyttä, eikä hänkään välitä minusta, joten ryypätkööt rauhassa.

En minä jäänyt yksin lojumaan työttömänä, vaan lähdin innolla etsimään töitä ja pääsin hyllyttäjäksi. Sitä hommaa tein viime viikkoon asti, oli hyvä hetki päästä eläkkeelle, koska nyt alkoivat koronarajoitukset. Paljon turvallisempi olla kotona kuin kaupassa maski naamalla asiakkaita vältellen. Joku voisi sanoa, että tylsää työtä. Höpsistä. Kivoja työkavereita, mielenkiintoisia asiakkaita ja viikoittain uusia tuotteita, erilasia pakkauksia. Pidin työstäni kovasti.

Koska yökerho ei ollut minulle sopiva paikka, päätin katsella vapaita miehiä muualta. Esson baarissa tapasin kerran Terhon, josta tiesin muutamia juttuja. Hän oli ollut naimisissa Seijan kanssa, joka oli aikoinaan kanssani samalla luokalla kansakoulussa. Seija oli lähtenyt jonkun toisen miehen matkaan ja Terho oli nyt yksin.

Kun istuin Terhon pöytään, kyselin ensin, että mitä Seijalle kuuluu ja lapsille ja mummolle ja kaikkea sellaista. Kun olimme istuneet muutamana päivänä baarissa kahvilla, Terho tuli meille syömään soppaa ja niin vähitellen tutustuimme. Parin vuoden kuluttua irtisanoin vuokrasopimuksen ja muutin Terhon luokse. Ei meistä koskaan tullut todella läheisiä. Asuimme yhdessä, touhusimme yhdessä, lomailimme yhdessä, mutta sielumme eivät koskaan sulautuneet yhteen samalla tavalla kuin olin liimautunut Jouniin nuorena.

Olimme asuneet kaksikymmentä vuotta yhdessä, kun yhtenä päivänä Terhon työnantaja soitti, että Terho oli ollut pahassa kolarissa. Painoin viivana keskussairaalaan katsomaan, vasta kolmantena päivänä pääsin samaan huoneeseen kanssaan. Olivat kasanneet Terhon kroppaa, ennuste oli lohduton. Tunsin, että en jaksa. Terho ei ole minulle niin tärkeä, että alkaisin istumaan sairaalassa ja odottamaan hänen toipumistaan hoitokotikuntoon. Minä painoin oven kiinni, sanoin: moi, sinulla on lapsesi, lastenlapsesi, sisaruksesi, työkaverisi ja tuttusi, minä en jaksa, en tarvitse sinua. Niin jätin Terhon sairaalan sänkyyn. Olen kuullut hoitokodista, että Terho ei muista minua ollenkaan tai ei ole ainakaan maininnut minusta mitään. Lähetin sinne terveisiä, että älkää puhuko tekään minusta mitään, Terhon on niin helpompi olla, muistakoot vain Seijan ja lapset. Minulla on omat lapseni ja lasteni lapset.

Jos vanhin lapseni tuli maailmaan yllätyksenä, niin samalla tavalla kävi vanhimmalle tyttärelleni. Minusta tuli 36-vuotiaana ihanan suloisen tyttövauvan mummo. Aika kuluu vauhdilla, nyt tuokin vauva on kasvanut aikuiseksi ja on ihanan tyttövauvan onnellinen äiti, tehden minusta 55-vuotiaana isomummun. Minulla on hyvät välit kaikkiin lapsiini ja heidän puolisoihinsa. Yritän olla tasapuolisesti kaikille samanlainen mummo, vaikka erilaiset tilanteet aiheuttavat joskus haasteita. Useammin tulee käytyä niiden luona, jotka asuvat lähimpänä. Sadat kilometrit välimatkaa haittaavat kulkua, mutta onhan nykyään paljon hyviä tapoja olla etäyhteydessä. Todella monesti olen saanut nauraa lastenlasten lähettämille videoille hurjista tempuistaan ja kauniista kaaristaan luistimilla.

 

SE