Kirjoittajapiirissä oli aiheena kirjoittaa lapsuuden leikeistä ja peleistä. Tällainen syntyi:

 

Olin vain kaksivuotias, kun sain ensimmäisen nukkeni, Maijan. Kummitätini toi sen minulle. En tiedä oliko vanhempani pyytäneet tuomaan sen kaupungista vai toiko täti sen yllätyslahjaksi minulle. Siihen aikaan nuket myytiin ilman vaatteita. Kun minulle raotettiin nukkelaatikon kantta ja näin sen siellä alasti, säikähdin pahasti ja huusin paniikissa. Päivinen mittaan uusien yritysten ja aikuisten selitysten jälkeen tajusin, että se on vaaraton. Enhän minä tapahtunutta muista, mutta juttu on kerrottu minulle liiankin monta kertaa. Äiti antoi nukelleni nimeksi Maija. Oliko hänellä nimistä puute, juuri vähän aikaisemmin pikkusiskoni oli saanut nimekseen Maija.

Äiti teki Maijalle vaatteet ja siitä tuli minun pitkäaikaisin ja eniten käyttämäni lelu. Siskoni ensimmäinen nukke oli Sanna. Isä teki kummallekin nukelle sängyt ja maalasi ne vaaleankeltaisiksi. Vuodevaatteet löytyivät äitin kangasvarastosta ja vuosien varrella äiti ompeli ja virkkasi nukeillemme uusia vaatteita.

Lähentelin jo kouluikää, kun isä kävi Helsingissä ja toi tullessaan meille isommat nuket. Minä annoin omalleni nimeksi Lilli ja siskoni Irene.

Nukeilla leikkiminen oli jokapäiväistä puuhaa, eivätkä ne aina pysyneet sisällä, vaan joskus joutuivat talvipakkasellakin ilman ulkovaatteita ulos kelkkaan istumaan. Pääasiassa talven leikit olivat kuitenkin sisällä, mutta keväällä nuket muuttivat leikkimökkiin tai vinttikamariin.

Maija oli nukeistamme ainut, jonka raajat olivat naruilla toisissaan kiinni. Kun kuluneet langat ensimmäisen kerran katkesivat, oli hätä suuri. Vähitellen opin, että äiti saa kätevästi virkkuukoukulla pujotettua uuden langan Maijan onton kropan läpi ja solmittua langan tiukalle. Enää ei ollut pelkoa raajojen suhteen.

 

Sadepäivinä ja talvella olimme sisällä, leikkien lisäksi piirsimme ja askartelimme. Meillä oli värityskirjoja ja vihkoja teimme itse. Nykyään maailma on täynnä kauniita kuvia, mutta niin ei ollut 1960-luvulla. Etsimme mielellämme niistä harvoista aikakausilehdistä, joita meille tuli, kauniita kuvia. Leikkasimme ne irti ja liimasimme keitetyllä perunalla kiinni omiin kokoelmiimme, jotka nekin saattoivat olla alun perin kuvalehtiä. Se oli sen ajan copy-paste.

Puuvärit olivat paljon käytössä ja piirustuksien aiheet löytyivät läheltä: kukkia, eläimiä ja autoja, vähän ihmisiäkin. Meillä oli myös öljyliituja ja vesivärejä. Näyttävän kokonaisuuden saikin niin, että ensin piirsi öljyliidulla kuvan ja sitten väritti valkoiseksi jääneen osan vesiväreillä.

 

Vuodenajasta riippumatta vietimme paljon aikaa ulkona, jos vaan sää salli. Kesällä ei sadekaan haitannut, jos vaan oli tarpeeksi lämmin. Kuljimme aikuisten mukana ja katselimme heidän työntekoaan. Seisoimme parin metrin päässä, kun isä takoi hevosenkenkää ja naulasi sen hevosen kavioon. Hyörimme pesutuvalla, kun äiti pesi pyykkiä. Touhusimme vasikkakarsinoissa, kun vanhemmat lypsivät.

Kevätkesällä yksi mieleinen leikkipaikka oli klapien tekopaikka, siellä oli tikkuja ja pehmeää moskaa. Merkitsimme maahan viivoilla huoneet kuten rakennuspiirustuksissa. Rakensimme joskus seinät laittamalla klapeja peräkkäin. Tikuilla ja tuohenpaloilla sisustimme huoneisiin kalusteet. Saman tyylisiä koteja meillä oli metsässä kuusen alla, mutta siellä oli isompi merkitys kotieläimillä. Kuusen kävyistä syntyivät lehmät ja pörröisistä männyn kävyistä lampaat, teimme niille tikuista jalat. Risuista rakensimme navetat ja laitumien aidat. Ison kiven päältä siirsimme sammalet sivuun ja katoimme siihen pienistä kivistä itsellemme ruokapöydän.

 

Sitten piti kirjoittaa sama hypäten tarinaan sisälle ja katsoa omasta näkökulmasta. Yritin, mutta en pystynyt kirjoittamaan pitkälti, sillä minussa alkoi syntyä suuri tunnetason ristiriitä muistojeni ja tekstin välille. Äitistä alkoi tulla liian läheinen minulle, hänhän on todellisuudessa etäinen, oli lapsuudessani ja on nyt edelleen, nyt kun me molemmat olemme eläkeläisiä.

 

– Äitiii, äääää, Maija kuoliiiiii!

– Annappa ko katson. Maijalta on vaan jalat irronneet. Ei hätää. Yritetään korjata, sanoo äiti ja ottaa jo muutaman askelen kohti piironkia.

Katselen, kun äiti vetää piirongin laatikon auki ja ottaa sieltä rasian, jossa on paksuja lankoja.

– Nää on kangaspuitten lankoja, mutta tälläinen voisi kestää paremmin, sanoo äiti ja ottaa piirongin laatikosta jykevän virkkuukoukun.

– Pitää saada tämä lanka tuon Maijan sisässä olevan langan kanssa ristiin, niin kiristyy samalla käsiä kiinni pitävä lanka, jatkaa äiti selitystään.

Katson tarkkaan miten lanka pysyy virkkuukoukussa ja äiti pujottaa sen Maijan jalassa olevaan koukkuun ja pyöräyttää lopuksi tiukan solmun. Maija on taas valmis leikkeihin.

 

$€