Viimeksi syntyi urheileva mies, nyt ilmestyi hänelle vaimo.

 

Olen ansainnut tämän, raskaan työviikon jälkeen saan istua pehmeään nojatuoliin takkatulen lämpöön rentoutumaan. Kuuntelen Radion sinfoniaorkesterin konserttia ja teen tyttärelle pitsineuleista kaulaliinaa pehmeästä villalangasta. Topi on tietysti hiihtämässä, missäs muualla? Alkaa tuntua, että hän on vanhetessaan täysin seonnut, testosteroni addikti hän on ollut nuoresta asti. Liikunnan parissahan me tapasimmekin, mutta mun tuloshakuinen liikunta loppui lapsiin, juuri silloin tapahtui se eriytyminen, mun oli pakko olla lasten kanssa kotona, koska Topi oli enemmän ja enemmän menossa liikuntaharrastuksensa kanssa. Se pakeni lapsiperheen arkea, ei kertaakaan vaihtanut vaippoja, pessyt kakkapyllyä.

Liikunta pitää hyväksyä, olisihan se melkein rikos, jos kieltäisin miestäni menemästä juoksemaan. Ne ovat vähän parempia ihmisiä, jotka liikkuvat päivittäin, ja taas niillä ei ole mitään arvoa, jotka yrittävät rauhoittaa kaupassa huutopotkuraivarin saanutta uhmaikäistä.

Topi ei voi vahingossakaan harrastaa hyötyliikuntaa, ei ole kertaakaan mennessään vienyt roskapussia, ei työntänyt kesällä metriäkään ruohonleikkuria.

On se Topin puheissa niin terveellistä hänen elämäntapansa. Saattaa olla, mä näen vähän toisin asiat, siis päinvastoin. Topi käy liian suurilla kierroksilla, yrittää liikaa. Illalla kolottaa jalkoja. Olen laittanut rastin allakkaan, kun Topi ottaa illalla särkylääkkeen ja viime vuonna tuli 322 merkintää. Hänen ruokiaan en ymmärrä ollenkaan, jotakin netistä tilattuja jauheita, patukoita, pillereitä ja juoman litkuja. Ei rouskuta mieheni porkkanaa tai omenaa, kaikki on teollisesti prosessoitua. Kova stressi päällä koko ajan tulosten suhteen, kaverit pärjäävät paremmin. Jospa he syövät välillä oikeaa ruokaa.

Topi tilastoi kaiken, niin hän on aina tehnyt, nyt vaan taulukkoja sisältävät vihot ovat vaihtuneet digitaaliseen muotoon. Hän siirtää kaiken tiedon eri laitteilta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi tietokoneelle. Siellä on jokainen askel ja jokainen patukan muru. Mä voin hyvin, vaikka en edes tiedä paljonko painan tai mikä on verenpaineeni.

Joskus tässä sanoin hänelle, että hänen elämässään ei ole muuta kuin liikunta. Hän vastasi, että on minut. Ihmettelin kovasti. Hän lisäsi, että lauantaina kello 22. Kai sekin lukee hänen Excel taulukossaan. Eikä se ole mitään yhteistä aikaa, mä olen vaan hänelle yksi väline suksien ja steppilautojen lisäksi. Turha yrittää selittää hänelle, että miten itsekäs hän on. Ei hän sitä kuitenkaan ymmärtäisi. Hänellä on elämässään vain oma kroppansa, hän ei huomaa mitään muuta. Minä saan pitää kaikesta huolen, ei meillä olisi vessapaperia tai tiskiainetta, roskiin hukuttaisiin, jättää kaikki tyhjät jauhepussit ja juomapullot pöydälle. Se on minun liikuntani siirtää ne sinne, minne kuuluvat.

Topi on vaan niin vieraantunut oikeasta elämästä. On paljon asioita, joiden kanssa on aivan se sama, mutta sitten on niitä, joissa pitäisi olla oikealla tavalla mukana. Eniten haavoja sydämeeni on jättänyt meidän lasten ja serkkujen juhlat; rippijuhlat ja ylioppilasjuhlat. Onko pakko sukujuhlissa esitelmöidä sykemittareista, urheilujuomista ja omien lihaksien kehityksestä. Tietysti mustaa kahvia sekoitellen ja samalla halveksivasti vilkuillen mummojen täytekakkuannoksia, ihan vähän vaan puhua verensokerin nopean nousun aiheuttamasta rasituksesta verisuonille. Kyllä mä häpesin.

Mä olin päättänyt, että menemme siskoni tyttären rippijuhliin, koska hekin olivat aina käyneet meillä sukujuhlissa. Lähdimme yöllä ennen keskikesän auringonnousua, jotta ehdimme messuun ajoissa. Eihän me tajuttu, että Oulussa on monta kirkkoa ja menimme ensin tuomiokirkolle. Siellä vasta kaivoin kutsun esille ja totesin oikean paikan olevan Kastellin kirkko. Siinä pyörimme hetken ennen kuin löysimme Kajaanin tielle. Messu oli jo alkanut, kun vihdoin löysimme autollemme parkkipaikan. Topi sanoi, että ei kirkkoon voi mennä kesken jumalanpalveluksen, joten me istuimme puolitoista tuntia ulkona penkillä. Mukavampi siinä oli istua kuin autossa, oli ihana sää. Onnittelut ja matka siskoni kotiin meni hyvin. Siellä sitten Topi otti runsaasta pitopöydästä lautaselleen vihersalaattia, siivun graavilohta ja pari uutta perunaa. Sisko oli järjestänyt kaikille ruokailijoille istumapaikat valkoisilla liinoilla verhoilluille pöydille, mutta Topi oli sitä mieltä, että kesällä pitää syödä ulkona. Ja niin me neljä sitten söimme koivun alla seisten, eikä kuultu mummun juttuja. Kahvipöydästä Topi ei tietenkään ottanut muuta kuin kupillisen mustaa kahvia. Kyllä mä häpesin. Ja häpesin sitäkin, että miten valtavasti meen lapset söivät. Sitten olikin jo kova kiire lähteä kotiin. Kokkolassa Topi tankkasi auton ja ajoi sen jälkeen parkkiruutuun, hänen oli pakko päästä juoksemaan, ei muuta kuin tunti. Olisin mä halunnut vähän aikaa jutella siskoni kanssa rauhassa, mutta ainahan voi soittaa. Oli se kuitenkin sellainen reissu, että sen pettyneen tunteen muistan vieläkin nyt viidentoista vuoden jälkeen.

Enää en tiedä mitä on oikea terveellisyys, mutta sen tiedän, että Topi ei tiedä senkään vertaa. Hän ei halua puhua urheilun koko totuudesta. Kun haluan hänen lopettavan saarnansa reilusta urheilusta, otan puheeksi karpaasit tai Lahden MM-kisat 1989 ja hän vaikenee heti. Sekin riittää, että kysyn, että jäikö salkkuni huoltoasemalle. Sallittujakin lääkeitä on paljon ja toisaalta doping menee monta vuotta testauksen edellä. Pelaajakauppojen suuret rahat ovat mielenkiintoinen asia, nykypäivän orjilla on hyvät palkat. Valmentajat ovat alistavia ja kiukkuisen pakottavia. Kun Topi katsoo autourheilua, kysyn joskus, että onko hiilijalanjälki laskettu myös radan rakentamiselta, harjoitteluajalta, koko tiimiltä, siirtymismatkoilta ja yleisöltä. Hän ei vastaa. Minä sanon vaan, että miljoonia urheilulle, satasia kurjille.

Olen vuosien varrella hoksannut, että Topi juoksee pakoon tunteitaan, elämäänsä ja ajatuksiaan. Elämä on yksinkertaista, koska on vain yksi asia. Hän ei pohdi maailmanpoliittista tilannetta, kunnallispolitiikan kiemuroita, lastemme elämää, omaa menneisyyttään tai elämän tarkoitusta, ikuisuutta. Korkeintaan hän pohtii kipeää akillesjännettään, marssimurtumaansa ja muutamaa kaatumistaan, joissa on tarvittu kipsaamista. Jos itse on valinnut tapansa elää, niin tehkööt niin, mutta pitääkö hänen vaatia muitakin elämään kuten hän. Mitä siitä tulisi, jos koko kansa juoksisi ja hiihtäisi koko vapaa-aikansa. Pitäähän muutakin harrastustoimintaa olla. Tai pitääkö?

 

$€