Tässä viikot 9,10 ja 11.

 

Nämä sivut on mitä on, seassa sääennusteen seurantaa, sekalaisia muistiinpanoja, mitälie tarroja, merkintöjä. Kauniita nämä eivät ainakaan ole. Suttua. Jääkö näistä minulle jokin väline selata menneitä päiviä. Enpä tiedä. Tässä kuussa olen yrittänyt tehdä pikkukirjaan iloisempiakin sivuja. Saattavat päätyä kuun lopulla tänne, niihin olen yrittänyt välittää mielialaani. Se kokeilu päättyy yhteen kuukauteen.

Mun bojoilu etsii nyt vähän uusia uria, mutta ei se haittaa vaikka tulee muutamia viikkoja tai kuukausia kokeiluja ja muutoksia. Nyt vasta vähitellen tajuan, että miten suuri osa elämääni monien vuosien ajan oli äitin auttaminen ja huolenpito, se vei paljon aikaa ja vielä enemmän energiaa. Nyt vähitellen vapaudun siitä huolesta, mutta samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että äitini kuolema oli minulle helpotus ja vapautus, en niinkään osaa surra vanhan sairaan ihmisen kuolemaa. Vaikka äiti oli minun ainoa äitini ja melkein aina elimme samalla kylällä ja jopa samassa pihassa, niin äiti ei ollut minulle läheinen. Äiti ei ollut kenellekään läheinen, en ole kyllä minäkään.

Voin nyt antaa itselleni luvan vapauteen. Vielä muutaman viikon ajatukset pysyvät äitissä ja omassa menneisyydessäni, sillä tyhjennän äitin asuntoa ja ulkorakennuksia, joissa todellakin on tavaraa. Niitä ei ole tyhjennetty edes isovanhempieni kuoleman jälkeen. Siellä on myös minun kouluaikaisia tavaroitani ja lapsuuteni ensimmäiset lelut. Olen sopinut kiinteistön omistajan kanssa, että siivoan kaikki tilat. Äiti asui siellä omistamatta kiinteistöä. Minä roudaan nyt tavarat tietysti meille, joten ongelma vain vaihtaa paikkaa. Siinä mielessä ongelma, että ne ovat pääasiassa käyttökelvotonta, arvotonta tavaraa, mutta kun niillä on mulle tunnearvo. Ehkä vuosien varrella onnistun hävittämään niistä suurimman osan, siis polttamaan äitini alusvaatteet, kuvalehdet, kouluvihkoni ja teiniaikaiset verkkarini. Olisihan elämäni helpompaa, jos olisin voinut kasata kaiken yhteen isoon traktorikärryyn ja viedä jäteasemalle, mutta kun se ei vaan käy niin.

Taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun avauduin näin itselleni. Onkohan se merkki siitä, että olen päässyt akuutimmasta tilanteesta vähän eteenpäin. Mikä ero sitten onkaan muistelulla ja vanhojen asioiden märehtimisellä?

$€