Kun eilen olin lähdössä Esikoisen luota, sanoin avatessani ulko-oven: -Onpas siellä komea kuu. Kekkuli juoksi paljain varpain katsomaan. - Iso, sanoi hän. Olin vähän sitä mieltä, ettei kuun koko paljon muutu, mutta sitten kotona, kun olin saanut kännykkäni netin toimimaan pitkän ähellyksen jälkeen, näin ensimmäisen otsikon superkuusta, hoksasin, että ei kuu tosiaankaan ole aina saman kokoinen. Muuten ei kannata antaa kännykkää kaksivuotiaan säädettäväksi, Tyyppi sai mun kännykän aivan seksisin, se oli jotakin lentotilaa monimutkaisempaa, mun piti asentaa sinne joku palikka uudelleen, ennen kuin netti lähti toimimaan. Sillai tämän mummun aivot pysyy vierinä, kun pitää syvemmin tutustua kännykän olemukseen, tavalla jota ei muuten vaan huvikseen tekisi.

Illalla se kuu sitten paistoi sänkyyn. Meillä ei ole makuuhuoneessakaan verhoja, kun mun kasvieni pitää saada mahdollisimman paljon valoa. Ja aamulla, kun menin keittiöön, se suuri kuu möllötti sillä puolella taloa. Sitten oli pakko yrittää ottaa siitä kuva. Olipa vaikeaa, olis pitänyt olla joku opas. Mutta tästä on hyvä lähteä opettelemaan lisää.

2017_12_04_4065%20%282%29.jpg

2017_12_04_4067%20%282%29.jpg

2017_12_04_4060%20%282%29.jpg

Niin tämä päivä valkeni ja kuu painui metsän taa. Minä nypin ämpärillisen kuivia lehtiä huonekasveistani, oli siinä muutakin kuin lehtiä: versoja ja kuihtuneita pelargonian kukkia.

Tänään näkyi myös aurinko, se on siis todella vielä olemassa. Vieläkin paistaa lämpimänkeltainen valo metsäpuiden latvoihin.

 

SE