Sivu muistikirjastani

moskova350-normal.jpg

Tässä on nyt tuo ikuinen kysymykseni: kuva vai sana. Sen juuret ovat syvällä lapsuudessa. Koulussa lukemaan oppiminen oli vaikeaa, elettiin 1960-luvun puoliväliä ja olin huono oppilas ja laiska, koska en oppinut lukemaan samaan tahtiin kuin muut. Silloin olin huono ja laiska, nykypäivänä olisin lukihäiriöinen ja saisin erityisopettajalta apua. Eikä silti, ei häiriö ole mihinkään kadonnut. Ehkä äiti halusi antaa vähän armoa isän vaativuuden rinnalla ja alkoi kehuskelemaan piirustuksiani ja maalauksiani. Äiti tuntee olevansa taiteellista sukua tätinsä akvarellit olivat taidokkaita, onko ne kaikki tuhottu? Ja sukunsa yhdestä haarasta oli kasvanut esiin maankuulu piirtäjä ja toisessakin suunnassa oli taiteilijoita, sieltä putkahti myöhemmin esiin vuoden nuori taiteilija 1998.

Niin siis minne eksyin, lapsena ja nuorena tein tauluja, se sopi mulle, koska koin olevani lapsena huono ja nuorena minusta tuli lihava, niin en välittänyt toisten seurasta, häpesin itseäni ja minua kiusattiin, niin olin yksin huoneessani piirsin ja maalasin ja kyllä jo rippikouluiässä aloin kirjoittamaan juttuja, täyttä mielikuvitusta. 1990-luvun alussa, kun tehtiin tähän meidän uuden rakennuksen ympärille pihaa kannoin vanhan rivin vintistä ne juttuvihkoni kuoppaan ja hautasin sinne, päälle rakennittiin tytölle leikkimökki. Siellä ovat nuoruuteni tarinat, ne eivät olleet haaveita, sillä pidin mielkuvitushenkilöni sen verran itsestäni erillään, etten koskaan haaveillut niitä kivoja asioita, joita tapahtui heille, tapahtuvaksi minulle itselleni. Tästä tuli tärkeä pointti, kun tässä vuosi sitten siskon kanssa pohdittiin, että miten tähän on tultu. Sisko oli masentunut, kun hänen haaveensa eivät ole toteutuneet, minä en ymmärtänyt häntä, ei minulla ole koskaan ollut haaveita joiden olisin luullut toteutuvan omassa elämässäni. En ole haaveillut avioliiton olevan kynttiläillallisia, rantalomia ja sellaista, vaan odotin kakkavaippoja, rääkyviä lapsia, työtä väsymykseen asti ja välillä erimielisyyksiä puolison kanssa. Minä sain mitä odotin, mutta sisko on pettynyt. Olen minä saanut muutakin.

Oikeastaan opein kirjoittamaan ennen kuin lukemaan. Ja nytkään me ei voida mun miehen kanssa lukea samaa kirjaa, kun mies kääntää sivua minä olen lukenut vasta ensimmäisen sivun. Me ollaan kuin vitsin työparin poliisit: toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa.

Nyt siis tilanne on se, että materiaalia olisi, mutta se on epäjärjestyksessä. On sekä kirjoitettua tekstiä pätkinä vihoissa ja paperilapuilla, sekä kovalevyllä, yhtä sekaisin kaikki. Ja on monen moista kirrätys-materiaalia ja jämäpalaa käsillä tekemistä varten. On kuivahtaneita öljyvärituubuja ja puoliksi maalattuja tauluja. Kuvalla on kuitenkin aika vaikea kertoa tarinaa. Kaiken lisäksi täällä on lasteni vanhaa tavaraa, vanhempieni vanhaa tavaraa ja isovanhempieni vanhaa tavaraa.

Tuossa muistikirjani sivulla lukee, että ajatus pitää saada paperille, jos kirjaan ajatukseni sanoin, teen sen nykyään yleensä naputtelemalla koneelle. Tietysti muistilappuja on ja ajautsten hämähäkinseittiä paperilla. Ottamani kuvat ovat olleet jo kymmenkunta vuotta digikuvia, en juuri uskalla ottaa kuvia ihmisistä. Osittain teen päiväkirjani kuvina, pyörin ympäri ja räpsin kuvia, niistä näkee tilanteen. Kun vielä kameran ohjelma siirtää kuvat kansioihin, jotka on nimetty päivämäärällä, ne ovat ainakin järjestyksessä, jos monet muut ovat sekaisin. Mitään piirustusohjelmia en ole käyttänyt, vaan käytän kynää ja pensseliä.

Sellainen on tilanne, ja vähän taustoja siitä missä vaellan.

 

SE