Joskus pysähtyy miettimään, että onko elämälle tarkoitettu joku oikea rata, jota sen kuuluu mennä. Mitä saa vaatia. Ovatko toiset ihmiset liikaa hiljaa ja toiset pitävät suurta meteliä itsestään. Tässä yhden parin tarina.

Alli ja Reino

Alli ja Reino menivät naimisiin Pariisin rauhansopimuksen aikoihin. He saivat kolme tervettä lasta, jotka hankkivat tavalliset ammatit itselleen ja tavalliset perheet. Työntekoa lapset oppivat arvostamaan ja myös käytännössä kokivat, että ylitöistä maksetaan ihan hyvin. Siksi heidän täytyi muuttaa Helsinkiin, siellä maksetaan hyviä palkkoja.

Reino kävi koko sodan jälkeisen työikänsä samassa konepajassa töissä, vaikka sirpaleet olkapäässä vähän vaivasivatkin. Alli teki siivoojan töitä sen jälkeen, kun lapset olivat jo koulussa. 10 vuotta sitten Reino kuoli ihan tavallisella tavalla keuhkosyöpään, sairasti vain puolisen vuotta.

Terveyskeskuksen vuodeosaston hoitaja kysyi Allilta, että pärjääkö hän. Alli sanoi pärjäävänsä. Ja apua voi hyvin tulla pyytämään, sanoi hoitaja ja lisäsi, että onhan teillä kolme lasta ja kahdeksan isoa lastenlasta.

Sitten Alli istui sodan jälkeen rakennetussa rintamamiestalossa, katseli TV:tä, kuunteli radiota ja luki Satakunnan Kansaa. Kerran kuussa tai joskus vähän harvemmin kävi joku lapsista ja toi pakastimeen ruokaa ja kaappiin säilykkeitä ja iskukuumennettua maitoa. Samalla täydennettiin lääkevarasto. Keväällä poika toi aina pihaan kuorma-autolla klapeja. Kesän aikana Alli sai ne liiteriin ja talvella sitten lämmitti uunia. No, oli hänellä pieni sähköpatterikin. Niin menivät vuodet. Alkuun Alli jaksoi hyvin siivota, mutta sitten hän ei enää jaksanut pestä ikkunoita eikä tuulettaa mattoja, mutta keittiön ja olohuoneen hän jaksoi imuroida ainakin joka toinen viikko. Kukaan ei kysynyt tarvitseeko hän apua tai seuraa, kukaan ei soittanut, eikä kirjoittanut korttia. Ei käynyt mikään tarkastaja, eikä sosiaalitantta katsomassa, sillä eläke meni tilille ja laskut suoraveloituksena sieltä. Ei Alli myöskään mitään pyytänyt tai kysynyt. Ei soittanut koskaan seurakuntaan eikä päivystävälle lääkärille, ei hän tuntenut tarvitsevansa mitään. Sellainen on ihmisen kohtalo. Mutta sinnikkäästi Alli sai ruokaa pakastimesta mikroon, aina kun tuli nälkä. Kukaan ei tiedä useinko hänellä oli nälkä.

Yhtenä aamuna, nyt syksyllä tai talveako tämä on, postinkantaja ei saanut seitsemättä Satakunnan Kansaa mahtumaan Allin postilaatikkoon. Alli oli kuollut, ikkunoissa oli kolmen kesän kärpäsen kakat.

Se on tarina, mutta saattaa olla jopa tosi.

 

$€