Menen ulos. Pakkanen nipistää nenääni. Varpaat viilenevät tossuissa. Katson tähtiä. Linnunradan äärettömyys huima päätäni.

Vedän takkini kiinni. Sormiani paleltaa. Näen Otavan.

Pohjantähti katsoo minua.

Kuuntelen hiljaisuutta ja kiskojen paukutusta, kun kaksi veturia kiskoo pitkää puukuormaa kohti tehdasta.

Miten kaukana tähdet ovat. Mikä on niiden loisteen voima, kun se näkyy tänne asti. Tuo valo on vanhaa valoa, tähti on saattanut sammua jo kauan sitten.

Mikä on sellainen ajan myöhästyminen, kun en oikeasti tiedä onko noita tähtiä enää olemassa. Onko Luoja asuttanut montakin tähteä kiertävää kylmää kivipalloa. Millaista väkeä siellä on, sitä en tiedä. Ja kun he katselevat sieltä meitä, niin näkevät vain sellaisen maan, jossa ei vielä ole mitään elämää. He eivät siis tiedä meistä, me ollaan täällä maan päällä piilossa. Valo on hidas liikkumaan.

Missä on taivas. Pilvet on taivaalla ja tähdet on taivaalla, mutta ne eivät ole samassa paikassa. Vainajat ovat taivaassa.

Tai sitten eivät ole.

 

SE