Globaalisti ajateltuna ihmiset ovat hyvin erilaisia keskenään, mutta niin olemme me suomalaisetkin, jopa kuin eri eliölajia. Ei tarvitse etsiä eksoottisesta maasta tänne muuttanutta, vaan ihan mekin, joilla on juuret syvällä suomalaisessa moreenissa, olemme erilaisia.
Jos verrataan meikäläiseen metsäntonttuun Helsingin ytimessä pyörivää juppia, joka kulkee metrolla Kampista Kallioon, lentää Kairoon ja Caracasiin. Ruokailut hoituvat ravintolassa, kun meikäläinen sytyttää tuohta puuhellaan klapien alle, kuorii perunoita ja hakee lisuketta pihasta.
Meikäläinen kiertelee kuraisen tien monttuja ja tutisee nimismiehenkiharan päällä.
Täällä maisema on pehmeä, metsän puita, peltoja ja kumpupilvien kaaria. Kaupungin maisema on kova, talot kiveä, asfaltoidut kadut ja jalkakäytävät. Talvella täällä on täysi hiljaisuus, jos joskus Ponsse hetken kolistelee. Kesällä kuuluu lintujen laulua ja traktoreitten hyrinää. Täällä on levollinen tunnelma, kaupungissa on meteli, vilinä ja vilkutus, en kestäisi sitä kahta viikkoa kauempaa.
Voihan ajatella niinkin, että olen maalla, koska, en ole onnistunut pääsemään kaupunkiin. Eikö ole niin, että jo monen sukupolven ajan maalta ovat lähteneet sisarusparven muut ovat lähteneet kaupunkiin paremman elämän perään, mutta tyhmin on jäänyt kotipaikkaan. Näin me maalaiset olemme jalostettu tyhmemmiksi, kuin kaupunkilaiset. Vaikka olisinkin täällä tyhmyyttäni ka kykenemättömyyttäni, niin tykkään kyllä olla täällä.
En väitä, että kaikkien maalaisten elämä olisi leppoisaa ja stressitöntä. Tiedän, että täällä on yrittäjiä ja maatilojen pyörittäjiä, jotka painavat ympäripyöreitä päiviä, joskus öitäkin, joka päivä vuodessa, oli arki tai pyhä, loma tai työpäivä, terve tai sairas. Voi joskus tietysti olla niin sairas, ettei pysty menemään navetalle hommiin.
Siis juuri hommiin. Tyttäreni tytär selitti minulle nelivuotiaana, että jos tehdään jotakin traktorilla, rekalla, kaivurilla tai muulla työkoneella, niin silloin tehdään hommia. Työt sitä vastoin tehdään tietokoneella, läppärillä. Siitä asti olen noudattanut hänen ohjettaan.
On asioita, jotka opettavat katsomaan, havaitsemaan, näkemään. Jos vaikka bongaan lintuja, katse kulkee pitkin puiden oksia, pellon pientareita, sähkölankoja ja taivaan kaarta. Heti katse pysähtyy, kun näkyy jotakin mikä muistuttaa lintua. Lentokoneita on helpompi bongata, kuin lintuja, koska niiden tiedot löytyvät Flightradista. Niin kyllä laulavien lintujen nimet löytyvät Muuttolintujenkeväästä, mutta ei se kerro millä oksalla rautiainen tai pajulintu laulelee. Myös valokuvaus opettaa katsomaan ajatuksen kanssa, ihan sama mitä kuvaa. Minä en kuvaa lintuja, ne ovat minulle liian nopeita, eikä ole tarpeeksi pitkää putkea.
Vanhat ihmiset muistelevat menneitä, hauskaa ja ihanaa nuoruuttaa. Siksikö, etteivät uskalla suunnitella tulevaa: Tuleeko kuolemantauti äkkiä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta, infarkti, vai hiipiikö tauti varkain huomaamatta ja pääsee pahaksi salaa, diabetes tai muistisairaus. Olenko mieluummin mahdollisimman pitkään kotona vai haluanko hyvään hoitokotiin. Jälkimmäinen ei taida olla taloudellisesti mahdollista, onko mahdollista yleensä mikään laitos, ne ajetaan nyt kaikkia alas ja kiinteistöt puretaan pois aiheuttamasta ylläpitokustannuksia. Onko tässä sellainen salakavala juoni, että kun vanhusten olot saadaan ankeiksi, säädetään suuria vapauksia salliva eutanasialaki. Ja niin suuri osa vanhuksista haluaa päättää kurjan elämänsä. Näin yhteiskunta säästää paljon.
Miten tämä ajatusten kulku nyt vaeltaa, yhtä loiskuvaa tajunnanvirtaa, ei kovin innostavaa ja lohdullista. Taisi tulla käsiteltyä niistä erilaisista ihmisistä vain yhden tyyppiset, en taida tietää niistä toisenlaisista niin paljoa, että voisin heistä kirjoittaa.
$€
