Tämä vuosi loppuu kohta. Jotenkin ei millään tajua, että tätä korona-aikaa on eletty jo kohta kaksi vuotta. Se on paljon, mun nuorimman lapsenlapsen koko elämä on ollut korona-aikaa ja toiseksi nuorin ei muista muuta aikaa. Ja nyt viisivuotiaan kivasti alkaneet harrastukset loppuivat rajoituksiin ja sulkuun, eikä hän ole niihin vielä päässyt kunnolla uudestaan kiinni. Onpahan hän tänä kotonaoloaikana oppinut lukemaan, lukee jo kätevästi lastenkirjoja. Tyttäreni on nyt välipäivät lomalla, kiva loma, koko perhe oksentaa norovirusta ja lisäksi miehelle soitettiin, että on altistunut työpaikallaan ja nyt on sitten karanteeni päällä. Pojat porukoineen kävivät meillä tapanina, joten nyt sitten odotamme täällä omaehtoisessa karanteenissa, että toivatko meille Omikronin mukanaan. Ei täällä metsässä mitään hätää, kun pakkanenkin hellitti ja tarkenee käydä ulkona, eipä siellä mitään tekemistä ole, mies rämpii metsässä ja mä kävelen tietä pitkin, pölliauto kolistelle tukkeja kuormaansa. Täällä ei ole ollenkaan pikkulintuja, ovat menneet kylille, en ruoki niitä nyt, koska siinä kävi liian monta oravaa ja myyrää syömässä viime talvena, joten sanoin tinteille syksyllä, että kansakoulun luonnonopin kirjassa luki, että kiertolinnut muuttavat syksyllä metsästä kyliin, joten tervetuloa taas keväällä takaisin. Jääkaapissa on vielä jouluruokaa, laatikot pakastin pikku purkkeihin ja siirsin äitini pakastimeen, hän saa sitten syödä niitä, kun ei jaksa laittaa ruokaa. Kai uuden vuoden vastaanottaminen sujuu täällä metsässä hyvin. Ennusteen mukaan uudenvuoden yönä on sumua, joten ei raketitkaan näy, eikä niitä sellaiset ihmiset ammu, jotka vähänkin ajattelevat ympäristöä tai ympäristön eläimiä. En oikein tiedä missä olen ajatuksiani liikuttanut, mutta sitä suunnittelemaani yhteenvetoa viime kesän kasvihommista ei ole ilmestynyt. Nyt pitäisi jo suunnitella kovalla vauhdilla tulevaa kesää, hätäisimmillä on jo tomaatit kylvettynä. Mulla on yksi taimi tuvan ikkunalla, juurrutin sen syksyllä varkaasta. Vielä on hengissä. Pitäisi keksiä joku keino millä pääsisi eroon huonekasveista, onhan ne ihania, mutta en jaksa siivota niitä, lattia on tahmea medestä, kuivia lehtiä on kasveissa ja niiden ympärillä, toisista kuivat tippuu, toisissa on tiukasti kiinni. Kärsivät valon puutteesta, mutta mitä järkeä on kuluttaa sähköä pitääkseen turhanpäiväisiä kasveja hengissä, tai yrittää pitää, osa kuolee kuitenkin ennen kevättä, riippuu auringon näkymisestä. Kuuluu tehdä uudenvuodenlupauksia, mitä ne voisivat olla. Puolet huonekasveista kompostiin. Joka viikko huonekasvi kompostiin, niin vuoden kuluttua on puolet kadonnut. Joka viikko uusi blogijuttu. Lopetan blogin kirjoittamisen. Lopetan suklaan syömisen. Siis niitä voisi olla vaikka mitä. Teenkö pitkän listan bujoon.

 

Kuinkas sitten kävikään?

 

Pitääpä tässä loppu vuosi miettiä uuden vuoden kuvioita, niitä mihin voin vaikuttaa, eihän sitä koskaan tiedä, että mitä edessä tulee olemaan, onhan se jo monta kertaa nähty. Mitä milloinkin. Mies taitaa lämmittää saunaa, se on vähän hänen harrastuksensa, en minä viitsisi saunoa kuin kerran viikossa, lauantaina, mutta mies lämmittää saunan ainakin kahdesti viikossa, joskus useamminkin. Skannaan vanhoja papereita, hidasta, kun laitoin pikselit täysille, kaiken varalta ja kun nuo paperit eivät ole omia, pitää palauttaa ne serkulle, niin pitää olla pikseleitä ja varmuuskopioita kaiken varalta. Tässä välillä aloittelin uutta bujokirjaani, nyt on sellainen sattuma bujoilussa, että kirja tulee täyteen joulukuun lopussa, minulla ei ole mitään sellaista tapaa, että kirja olisi aina vuodeksi, vaan otan uuden kirjon, kun vanha tulee täyteen. Sivuja tulee hyvin eri tahtiin täyteen eri aikoina, riippuu milloin mistäkin asiasta. Nyt kun saan syötyä kaikki joulusuklaat, pitäisi paneutua täysillä muisteluiden kirjoittamiseen ja jo kirjoittamieni juttujen järjestämiseen. Haluaisin niin, ettei se olisi mikään ikuisuusprojekti, vaan tulisi myös valmiiksi. Sitten voisin paneutua seuraavaan kirjoitteluun, niitähän on jo aloitettuna aivan tarpeeksi, yhden taidan heittää roskikseen tai ainakin unohdan sen olemassaolon. Olen muuttunut vuosien varrella niin paljon, että en koe sitä enää omaksi tekstikseni, mutta ehkä sen kirjoittaminen on auttanut pitämään mieleni terveenä tai ainakin paremmassa kunnossa. Asioille pitää olla joku tie aivoista ulos ja kirjoittaminen on varsin hyvä sellainen, ei tarvitse koko aikaa olla läheisiä ihmisiä haukkumassa ja ojentamassa, kun istuu yksin ja naputtelee. Niin tai näin. Kuitenkin vuoden vaihde on jonkinlainen virstanpylväs, ajan kuluminen konkretisoituu, kun päivämäärässä vaihtuu vuosiluku, näin uusi vuosi onkin hyvin läheistä sukua syntymäpäivälle, silloin vaihtuu ikä. Mitä pitäisi saada aikaiseksi. Saanko ajatella vain omaa etuani vai pitääkö ajatella muitakin, lähipiiriäni, lähimmäisiäni, outoja kylänmiehiä. Koronan suhteen olen ollut vain itsekäs, enkä ole ajatellut muita, olen ottanut kaikki kolme piikkiä vain ajatellen itseäni, en halua sairastua tuohon tautiin, enkä ainakaan halua teholle. En ole ollenkaan ajatellut muita. Samalla tavalla itseäni ajatellen olen pysynyt aika pitkälle kotikaranteenissa, en kuitenkaan niin tarkasti, kuin tuttuni Marja, joka kaupungissa ei poistu ollenkaan asunnostaan, tilaa kauppakassin ovelle. Miten kivaa on ollutkaan olla kaksi vuotta kerrostaloasunnossa. Se on hänen valintansa, tietty, hän kylläkin kuuluu riskiryhmään ja toiseenkin, mutta eikö voisi vähän käydä käppelehtimässä läheisessä puistossa. Hänellä on rauhallisempaa kuin meillä täällä metsässä, pitäisi tässä ihan tänään tai huomenna laittaa hänelle sähköpostia, kun tuli häneltä tässä jokupäivä viesti, olis kiva vaihtaa ajatuksia. Nyt alkaa telkkarista papisto, katson sitä, mutta samalla voin naputella läppäriä. Milloin sitten kullakin joulu loppuu. Nyt en halua enää kuunnella joululauluja, johtuuko sitten allakasta vai siitä, että tänä vuonna kuuntelin epätavallisen paljon joululauluja ennen joulua, jouluradio soi suunnilleen kolme viikkoa. Joulukuusi päätyy leivinuuniin nuuttina, joka on meillä vanhan almanakan mukaan loppiaisen jälkeinen päivä eli nykyallakassa aina 7.1. sattuu muuten olemaan meidän hääpäivä, onpa siitäkin jo vierähtänyt muutama vuosi, ei kuitenkaan vielä aivan 40 vuotta. Nyt taidetaan kuusi polttaa vasta lauantaina, jotta Esikoisen pojat voivat tulla avustamaan. Pitäisi olla niin, että sitä tulee tehtyä mistä pitää, mutta mä pidän kynttilöistä, mutta silti niitä tulee poltettua vähän, ainakin liian vähän. Nyt on jouluruokailun jäljiltä tämä tuvan pöytä eri suuntaan, jospa tässä nyt olisi sopivampaa tilaa pitää kynttilöitä palamassa koko kevättalven ajan, vaikka ison kynttelikön ja kynttiläkruunun kantaisinkin ulos varastoon. Tänään oli vielä puut talvisen lumisia, mutta nyt on vaara, että nuo moottorisahametsurin kiusat putoilevat maahan ja maisema muuttuu tummemmaksi. Sain tänään aamulla viimeisetkin kuvani jonkinlaiseen järjestykseen, ne olivat aivan sekaisin, kun tietokoneen ohjelma ei enää laittanut niitä päivittäisiin kansioihin, nyt on asennettuna kymmenen vuotta vanha Canonin ohjelma ja homma toimii, saan nyt vuoden alussa uuden alun kuvien kanssa. Tässä tuli vieroitus kuvausaddiktiooni, kun kamerat oli Kuopuksella lainassa, nyt sain jo toisen takaisin, kun poikkesin matkalla ennen joulua, kun mies kävi yliopistollisessa kuvauttamassa päätänsä, nyt on kamerat jaettu Kuopuksen kanssa, siis kummallakin on yksi, eikä objektiiveistakaan tullut riitaa, sanoin, että saa pitää sen kameran nyt ainakin vappuun asti lainassa.  Mulla on toinen objektiivi aika antiikkinen, mun vanhasta filmikamerasta, mutta se toimii hyvin. Mä olen muuten erittäin tehokas tuhoamaan objektiiveja. Se siitä, ei sille mitään voi.

Luulen, että tässä on nyt tämän vuoden kirjoittelut, vetäydyn rauhaan ja mietin tulevaa, mitä oikeasti haluan, mikä on kivaa, mikä on hyödyllistä, mikä on tarpeellista, mitä kirjoitan, ja kaikkea sellaista.

 

$€

 

Piti laittaa tämä illalla näkyviin, mutta eipä onnistunut, kun nettiverkko katosi tavoittamattomiin.