Oli aikomus kirjoittaa kauniita sanoja, mutta syksyinen ristiriita pukkaa vastaan, kuva on varsin realistinen: maaseutu marraskuussa. No, ei kaikissa paikoissa noin kurasta ole, mutta kaikkea löytyy. Jotenkin tuntuu, että näen helpommin kurjat asiat kuin kauniit. Keväälläkin näen ensin kuivuneet kuolleet edellisen syksyn kasvit, vasta sen jälkeen näen leskenlehdet, enkä jää ihastelemaan niiden loistoa, vaan sanon: hankala rikkakasvi.

Kai kaikista tärkein sanapari on kyllä/ei, jos kukaan ei sano kumpaakaan on elämä yhtä jahkailua ja epätietoisuutta. Niiden käyttö vaatii rohkeutta, sillä sanoessani jomman kumman otan vastuun päätöksestä. Mutta päätös on tehtävä.

Kauniita sanoja ovat myös hyvä ja rakas. Rakas on merkittävä ja tärkeä sana, mutta se on niin iso, että se ei tahdo mahtua suusta ulos. Kolmisenkymmentä vuotta mun mies on sanonut mulle liki päivittäin: mä rakastan sua. Ja minä olen vastannut: minäkin sua. Mutta nyt tänä syksynä olen ajatellut, että vastaukseni on aika mitätön ja olen muuttanut sen muotoon: minäkin rakastan sua. Hyvä on rohkaiseva sana, mutta sitä pitää käyttää varoen. Joskus onkin parempi sanoa rehellisesti: tämä meni nyt pieleen, kun yrittää selittää, että kyllä tästä vielä hyvä tulee, hyvin yritetty, hyvä, hyvä.

Apua on kauhea sana, se kiirii pitkin rantoja hukkuvan suusta. Niin ei saisi olla, sitä pitäisi pystyä käyttämään vapaasti. Miksi on niin vaikea pyytää apua. Minun itseni on vaikea pyytää apua ja minulta on vaikea pyytää apua. Pitääkö kunkin olla niin hyvä, että pärjää itse. Noloa myöntää, että ei osaa tai selviä itse. Ennemmin paiskaan läppärin päin seinää, kuin menen lapseltani taas kysymään sitä samaa asiaa. Muutunko huonommaksi, jos pyydän apua tai neuvoja.

Miksi anteeksi pyytäminenkin on vaikeaa, onko siinäkin se, että on myönnettävä oma virhe tai epäonnistuminen. On vaan helpompi häipyä ääneti, kuin sanoa reippaasti anteeksi. Ihmisiltä on vaikeampi pyytää anteeksi kuin Jumalalta. Kai se johtuu siitä, että Jumalaa ei voi päästä pakoon, Jumalata ei voi piiloutua. Se, että piiloutuu ihmisiltä, johtaa pidemmän päälle umpikujaan tai ainakin suureen yksinäisyyteen ja häpeään.

Sanoinko kiitos, se on kuitenkin aika helppo sana, vaikka ei itsestäänselvyys. Kun olen kiitollinen en murehdi. Jos en pysty olemaan kenellekään ihmiselle kiitollinen, niin Jumalalle pystyn. Marraskuussa on haasteellista etsiä kiitoksen aiheita, kun syksyn raskaat pilvet peittävät matalalla pysyttelevän auringon ja valon lisääntymiseen on vielä aikaa. Mutta ajattelen positiivisesti: nyt tuo kuvan kura tahrii vain saappaat, mutta kun tulee kevät ja aurinko kuivattaa sen, niin sitten se lentää pölynä silmiin. Ei se nyt oikein onnistunut, positiivinen ajattelu?