Taas kerran palaan blogilleni. Missä sitten olenkaan ollut. Fyysisesti kotona tai lähistöllä täällä metsän keskellä. Tehnyt hommia, puuhastellut ja syönyt irtokarkkeja ja kasvihuoneesta kurkkuja. Henkisesti olen poukkoillut sinne tänne. Haluaisin nyt asettua vähän vakaammalle pohjalle, mutta aina tulee hyppäys suuntaan tai toiseen. Minua yllätetään ja houkutellaan, potkitaan ja haukutaan. En kai ole mikään jatkuva objekti, haluan kääntää kaiken ja olla subjekti,minä itse kuin uhmaikäinen lapsi.

Olen sulkeutunut kotelooni. Pyörin täällä hyrrän lailla. Voisinko vähän raottaa koteloni kantta. Täällä on hyvä ja turvallinen hyristä ja murista, heitellä piikikkäitä lauseita kanssaihmisille, ja vetää taas kansi kiinni ja olla kuuntelematta mitään, paitsi kurkien huutoa avonaisesta ikkunasta.

Aika kiitää aivan hurjaa vauhtia. Ihan harmittaa, kun päivät lipuvat huomaamatta ohitse, Miten niistä saisi kiinni. Eikö elämässä ole jarrua, jota voisi painaa. Tai ei. En minä tähän tilanteeseen kyllä haluaisi jäädä. Mutta kuitenkin.

Luopumisen tuskasta ja surusta alan jo vapautua. Sulattelen tietoa, että olen nyt sukuhaaramme vanhin. Minunko vuoroni on seuraavaksi kuolla. Toisaalta äitini oli minua 33 vuotta vanhempi, jos elän yhtä vanhaksi kuin hän, niin minulla on aikaa 33 vuotta. Mutta kun vilkaisen kolme kertaa sormiani, siinä on kolmekymmentä, se näyttää aika vähältä. Tässä tulee todeksi elämän rajallisuus ja kuoleman lähestyminen. Onhan totta, että jokainen, joka elää, voi kuolla tänään. Miten päin tämän asian nyt haluaakin ajatella.

En minä kuolemaa pelkää, luotan siihen, että Pietari avaa minulle taivaan portin, kun en mainitse mitään synneistäni, enkä ansioistani, sanon vaan, että Jeesus on hoitanut kaiken puolestani. Sairastamista kyllä pelkään ja haluan elää. Vaikka tässä on ollut surua ja muutakin ikävää, niin kuitenkin elämä on ihanaa, haluan elää.

Mikä on suhteeni tähän blogiin. Sitä olen paljon pohtinut. Mihin tätä tarvitsen. Kerronko itselleni omia asioitani, selitän hyrrän pyörimistä rasiassani. Asiat selkiintyvät päässäni, kun naputtelen niitä näkyville, silloin näen mitä ajattelen. Onko se sitä, että pysähdyn hetkeen, painan aikakoneen jarrua. On kuitenkin aikoja, kun en pysty tai voi kirjoittaa. Joskus taas en ehdi tai en jaksa. Nyt tuli kuitenkin taas kerran herätettyä tämä blogi henkiin ja järjesteltyä ajatuksiani.

 

 

SE